EU puolustaa YK:n kivijalkaa
Aamulehti
Director of the Institute Teija Tiilikainen published an article on sanctions policy in Aamulehti on September 19th. According to her, the costs of the sanctions divide unevenly between different EU member states and different sectors of the economy, but the alternative to the sanctions is an international order where might is right and there are no means to intervene in even the most blatant offences of international law.
Pakotteiden kulut jakautuvat epätasaisesti. Mutta mikä on sellaisen järjestyksen hinta, jossa vahvemman oikeus on laki, eikä kansainvälisellä yhteisöllä ole keinoja puuttua edes räikeimpiin rikkomuksiin?
EU:n Venäjään kohdistamat pakotteet ovat saaneet osakseen paljon kritiikkiä. Pakotteiden tehon on arvioitu jäävän heikoksi niiden kohdistuessa suurvaltaan ja EU-maiden oman taloudellisen haavoittuvuuden asettaessa selkeät rajat niiden laajentamiselle.
Pakotteiden on toisaalta katsottu myös ruokkivan osapuolten välistä vastakkainasettelua entisestään ja syventävän näin konfliktia pikemmin kuin edistävän sen ratkaisemista. Kun kritisoidaan kansainvälisten pakotteiden tarkoituksenmukaisuutta, kritisoidaan myös nykyisen YK-järjestelmän keskeistä kivijalkaa.
Pakotteiden rooli kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden edistäjänä on yhtä vähän EU:n kuin Yhdysvaltojenkaan keksintö. Se on olennainen osa toisen maailmansodan raunioille luotua YK-pohjaista kollektiivisen turvallisuuden järjestelmää, jossa pakotteiden käytön toki oli määrä perustua turvallisuusneuvoston päätökseen.
YK:n turvallisuusneuvoston vuosikymmenten mittaan asettamien pakotteiden luettelo on kattava pakotteiden tehon vaihdellessa tapauskohtaisesti. Vaikka YK:n pakotepolitiikan poliittiset kytkökset ovat ilmeiset, pakotteiden asettaminen on kuitenkin edelleen ainoita välineitä, joita kansainvälisellä yhteisöllä on käytössään yksittäisten valtioiden ohjaamiseksi YK:n peruskirjan kunnioittamisen tielle.
Kauppaa ja ihmisten liikkuvuutta rajoittavat pakotteet ovat olleet erityisen tärkeä ulkopolitiikan väline EU:lle kahdestakin syystä.
EU ei luonteensa vuoksi voi eikä halua rakentaa suurvalloille tyypillistä ulkopoliittisen vallan välinettä, eli sotilaallista voimaa, omien tavoitteidensa tueksi. Taloudelliseen ja kulttuuriseen vaikuttamiseen keskittyvänä pehmeänä valtana EU on poliittisten tavoitteidensa edistämisessä muita suuria toimijoita riippuvaisempi taloudellisista vaikutuskeinoista.
EU:n talouden koko ja sen ulkoisten kauppasuhteiden kattavuus on toisaalta mahdollistanut tämän instrumentin tehokkaan käytön.
Samasta syystä EU on myös perinteisiä suurvaltoja riippuvaisempi nykyisen YK-pohjaisen kollektiivisen turvallisuuden järjestelmän toimivuudesta. Mitä enemmän nykyinen kansainvälinen järjestys liukuu perinteiseen sotilaalliseen voimaan nojaavan valtatasapainojärjestelmän suuntaan, sitä heikommaksi käy EU:n rooli.
EU:n intressissä on oman olemuksensakin vuoksi pitää viimeiseen asti kiinni monenväliseen yhteistyöhön nojaavasta kansainvälisestä järjestyksestä yhteisine instituutioineen ja normeineen. EU:n tulisi politiikassaan suhtautua samalla vakavuudella tämän järjestyksen keskeisten normien rikkomuksiin riippumatta rikkeiden suorittajasta.
EU:n Venäjälle asettamat pakotteet ovat tästä laajemmasta näkökulmasta arvioituina unionille välttämätön toimi. EU:n oma rooli ja vastuu Ukrainan konfliktista ei tee siitä Venäjän kanssasyyllistä siitä huolimatta, että unionin Ukraina-suhteen tiivistämisen merkitystä Venäjälle ei osattu arvioida oikein.
Venäjä on ollut unionille strategisen kumppanin asemassa 1990-luvulta lähtien, ja hyvin toimivan kumppanuuden puitteissa olisi voitu käsitellä rakentavasti myös yhteiseen naapurustoon liittyviä huolia. EU:ta ei voi pitää yksin syypäänä epäonnistumiseen kumppanuuden kehittämisessä.
Tullakseen oikeutetuiksi EU:n Venäjä-pakotteiden on säilytettävä strateginen tavoitteensa eli ohjattava Venäjää Ukrainan kriisin rauhanomaisen ratkaisun tielle. Pakotepäätösten linjat ja johdonmukaisuus tulee tätä tavoitetta ajatellen myös kyetä perustelemaan kansalaisyhteiskunnalle.
Pakotteiden ja Venäjän vastapakotteiden kustannusten arvioiminen ei ole yksinkertaista. Kustannukset jakautuvat epätasaisesti EU:n jäsenmaiden ja elinkeinoelämän eri sektorien välillä.
Toisaalta, miten arvioimme sellaisen kansainvälisen järjestyksen hintaa eurooppalaiselle tai suomalaiselle yhteiskunnalle, jossa vahvemman oikeus on laki, eikä kansainvälisellä yhteisöllä ole lainkaan keinoja puuttua edes räikeimpiin kansainvälisen oikeuden rikkomuksiin?
Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin johtaja.