On helppo todeta, että EU:n
ulkopolitiikan tulisi tavoitella esimerkiksi rauhan ja vakauden
edistämistä, mutta vaikeampaa on sopia oikean kokoisista suupaloista.
Euroopan unionin uudesta ulkosuhdehallinnosta päätettiin jo
Lissabonin sopimuksessa, mutta sen syntymistä ovat hidastaneet
neuvottelut yksityiskohdista.
Viime viikolla asiassa otettiin ratkaiseva askel eteenpäin, kun
Euroopan parlamentin täysistunto antoi siunauksensa toimielinten
väliselle kompromissille. Koneistoa voidaan nyt alkaa pystyttää toden
teolla. Sen ennakoidaan olevan valmis joulukuussa, vuosi Lissabonin
sopimuksen voimaantulon jälkeen.
Oikein toteutettuna uusi hallinto voi vähentää ajan mittaan
syntyneitä, järkeä uhmaavia päällekkäisyyksiä niin EU:n omassa
ulkosuhdekoneistossa kuin jäsenmaiden edustustoverkoissakin.
Yksi esimerkki on edustustokaruselli, jota nyt puretaan asteittain.
Aikaisemmin samassa asemamaassa olevien EU-diplomaattien
koordinaatiotapaamiset järjesti puheenjohtajamaan EU-edustusto. Koska
puheenjohtajuus vaihtuu puolen vuoden välein, koordinaatiotapaamisten
järjestäjäkin vaihtui puolivuosittain. Uudessa järjestelmässä
EU-komission edustustot muuttuvat EU:n edustustoiksi, jotka vastedes
järjestävät EU-diplomaattien tapaamiset. Samassa maassa olevien
diplomaattien tapaamiset järjestää siis aina sama taho.
Myös EU:n edustus unionin ulkopuolisissa maissa selkeytyy, kun EU:n
osoite niissä ei enää vaihdu kiertävän puheenjohtajuuden seurauksena.
On todennäköistä, että EU-maiden edustustot haluavat vastedes siirtää
myös muita toimintojaan EU:n edustustoille. Suomen kaltaiset ketterät
ja mukautumiskykyiset maat suhtautuvat näihin mahdollisuuksiin jo nyt
ennakkoluulottomammin kuin monet suuret jäsenmaat. Pienelle maalle
itseisarvoisia ovat toiminnot, eivät massiiviset kansalliset edustustot
joka ikisessä maassa.
Vakavimmat ongelmat EU:n ulkopolitiikassa eivät kuitenkaan ole
institutionaalisessa rakenteessa vaan ristiriitaisissa päämäärissä ja
kunnian jakamisen vaikeudessa. Edellisestä esimerkiksi käy Irakin sota,
joka jakoi unionia, jälkimmäisestä puolestaan Georgian ja Venäjän
välille aikaansaatu tulitauko, josta sekä EU että silloisen
puheenjohtajamaan Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy halusivat kunnian.
Uuden ulkosuhdehallinnon paras ansio olisikin, jos se saisi EU-maat
sitoutumaan yhteisiin tavoitteisiin.
On helppo todeta, että EU:n ulkopolitiikan tulisi tavoitella
ilmastonmuutoksen hillitsemistä, köyhyyden lievittämistä sekä rauhan ja
vakauden edistämistä. Vaikeampaa on sopia oikean kokoisista suupaloista.
Minkälaista ulkopolitiikkaa unionin sitten tulisi harjoittaa?
Viimeaikaiset viisumivapaussopimukset läntisen Balkanin maiden kanssa
ovat esimerkki pragmaattisesta ja onnistuneesta politiikasta.
Viisumivapauden ehtona olivat muun muassa paremmat passit. Odotusten
vastaisesti kehitys ehtoihin suostuneissa maissa on ollut nopeaa.
Sopimuksia tarjoamalla EU on kannustanut kumppaneitaan myönteiseen
keskinäiseen kilpailuun. Tätä on edesauttanut sekin, että EU on
avoimesti esitellyt kumppaneidensa kehitystä suhteessa toisiinsa.
Seurauksena myös EU saa haluamansa: naapureita, joilla on toimivat
rajavalvonta- ja passijärjestelmät. Samalla EU:n sopimuskumppaneiden
hallinnot muuttuvat ammattimaisemmiksi ja vakaammiksi.
Viisumivapaussopimusten kaltainen asteittainen, läpinäkyvä ja
kannustimiin perustuva politiikka on edistänyt unionin rauhanomaista
laajentumista ja tehnyt EU:sta edelläkävijän alueellisen vakauden
turvaamisessa.
Menettelytapa voisi toimia ulkopolitiikan teossa myös laajemmin, jos
unionin tarjoamista kannustimista tehdään tarpeeksi houkuttelevia ja ne
muotoillaan vastaanottajalle sopiviksi. EU-mailla on riittävästi
resursseja kannustinten tarjoamiseen myös lähialueidensa ulkopuolella.
Ratkaisevaa onkin se, pääsevätkö EU-maat yhteisymmärrykseen
ulkopolitiikan välitavoitteista. Rajallisten mutta näkyvien
onnistumisten avulla EU-maat voivat ansaita muun maailman kunnioitusta
ja samalla saada pontta yhtenäisen ja sitä kautta tehokkaamman
ulkopolitiikan tekemiseen.