Eurooppa-neuvosto nousee vallan huipulle
Helsingin Sanomat

Eurooppa-neuvostoa on ollut tapana kutsua EU:n huippukokoukseksi. Termi
olikin pitkään osuva, sillä ylintä poliittista tasoa edustavalla
neuvostolla ei ennen ollut virallisen toimielimen roolia eikä sitovaa
päätöksentekovaltaa. Neuvosto luotiin aikoinaan vauhdittamaan unionin
ulkopoliittisen yhteistyön syntymistä.

Lissabonin sopimuksen
tultua joulukuussa voimaan EU:n yleinen poliittinen johtoelin muuttui
varsinaiseksi toimielimeksi. Muutos ei ollut kivuton.
Eurooppa-neuvoston vahvistamisen on arveltu heikentävän EU:n orastavaa
parlamentarismia. Pienissä jäsenmaissa ajatellaan, että uudistus lisää
erityisesti suurten maiden valtaa.

Lissabonin sopimus muuttaa
Eurooppa-neuvoston toiminnassa monia asioita. Neuvosto saa sitovaa
päätösvaltaa varsin periaatteellisissa kysymyksissä. Tällaisia ovat
esimerkiksi tietyt unionin toimielinten kokoonpanoa ja
päätöksentekojärjestyksen muotoa koskevat asiat.

Eurooppa-neuvosto
saa konkreettista päätösvaltaa myös ulko- ja turvallisuuspolitiikassa
sekä oikeus- ja sisäasioissa. Koska päätösvaltaan liittyy vastuun
kantaminen, neuvostolle annettiin virallisen toimielimen asema.

Vastedes
Eurooppa-neuvoston toimintaan sovelletaan samoja periaatteita kuin
unionin muihinkin toimielimiin. Sen asiakirjoista tulee avoimia, se
osallistuu toimielinten väliseen yhteistyöhön, ja sen toiminnan
laillisuutta valvoo unionin tuomioistuin.

Tapahtunutta muutosta
korostaa myös Eurooppa-neuvostoon perustettu pysyvä puheenjohtajuus.
Niin sanottu EU:n presidentti eli pysyvä puheenjohtaja on yhtä lailla
uuden instituution kuin Eurooppa-neuvoston jäsentenkin yhteinen
edustaja. Pysyvän puheenjohtajan kautta Eurooppa-neuvosto on jatkuvasti
edustettuna unionin vallankäyttöjärjestelmässä.

Eurooppa-neuvoston
vahvistumiseen sisältyy sekä mahdollisuuksia että riskejä. Parhaassa
tapauksessa muutokset edistävät yhteisen politiikan muovaamista ja
jäsenmaiden sitoutumista yhteisiin tavoitteisiin.

Pysyvän
puheenjohtajan oma rooli unionin ulkopolitiikan korkeimpana edustajana
riippuu Eurooppa-neuvostossa omaksuttujen kantojen lujuudesta ja
yhtenäisyydestä. Tämän vuoksi puheenjohtaja todennäköisesti pyrkii
edistämään niitä voimallisesti.

Riskit liittyvät unionin
poliittisen johdon toimivuuteen ja jäsenmaiden rooliin siinä. Koska
Eurooppa-neuvostolle annetut uudet valtaoikeudet ovat varsin
periaatteellisia, neuvostolla on komissioon ja Euroopan parlamenttiin
nähden etulyöntiasema. Lissabonin sopimus antoi kuitenkin lisää valtaa
myös Euroopan parlamentille, joten järjestelmän toimintakyky mitataan
nyt siinä, miten komissio pärjää kahden vallantäyteisen toimielimen
ristipaineessa.

Jäsenmaiden näkyvyyttä ja sitoutumista tukenut
neuvoston kiertävä puheenjohtajuus jää muutosten seurauksena
taka-alalle. Sen kohokohtana ollut “huippukokoustaminen” jää
historiaan, ja tilalle tulee Brysseliin ja neuvoston sihteeristöön
vahvasti ankkuroituva ja sääntömääräisesti toimiva pysyvä instituutio.
Puheenjohtajuuden kierto jatkuu toistaiseksi ulkosuhdeneuvostoa lukuun
ottamatta ministerineuvostossa ja sen keskeisissä valmisteluelimissä.

Pysyviin
puheenjohtajuuksiin siirtyminen EU:n keskeisissä neuvostokokoonpanoissa
on omiaan ohjaamaan käytäntöjä tähän suuntaan yleisemminkin. Mitä
onnistuneemmiksi pysyvät puheenjohtajuudet osoittautuvat, sitä
vahvemmin kello tikittää kiertävälle puheenjohtajuudelle.

Olisikin
syytä pohtia, miten jäsenmaille korvataan aukko, joka syntyy, kun
niillä ei enää ole tätä mahdollisuutta osallistua unionin johtamiseen.