Institute researcher Charly Salonius-Pasternak writes in a guest article in Helsingin Sanomat (20.5.) that Finland’s participation in monitoring the airspace of Iceland is a sign that our country’s foreign policy has changed.
Vieraskynä: Islannin ilmavalvontaan osallistuminen on merkki Suomen ulkopoliittisen linjan muuttumisesta.
Suomen ulkopolitiikan johdon aikomus
osallistua Islannin ilmatilan valvontaan on selvä merkki ulkopoliittisen
linjan muutoksesta. Maamme ulko- ja turvallisuuspoliittista
tulevaisuutta ei enää rakenneta vain Euroopan unionin varaan.
Uuden linjan tarkoitus on luoda eri
maiden ja organisaatioiden kanssa niin hyvät kumppanuus- ja
yhteistyösuhteet, että Suomen yhteiskunta voi tarvittaessa aina saada
apua hyvinkin erityyppisiin kriiseihin.
Yhden EU-köyden sijasta ulkopoliittinen
johto on luomassa köysien, kuminauhojen ja vaijereiden verkostoa. Siitä
on tarkoitus punoa niin tiheä ja sitkeä, että verkosto kestää eri
kriisien ristivetoa huomattavasti paremmin kuin yksittäinen EU-köysi.
Islannin ilmatilan valvontaan osallistuminen on merkittävä päätös
ja linjanveto monella eri saralla. Suomi osallistuisi silloin
Nato-jäsenmaan ilmatilan valvontaan ja suojaamiseen.
Virallisesti Suomi puhuu “partioimisesta” ja “valvonnasta”, mutta
Nato-kielellä kyseessä on “combat air patrol” tai “air
policing/surveillance”.
Toivottavasti poliittiset päättäjät ymmärtävät, että jos venäläinen
sotilaslentokone lentää Islannin ilmatilaan, suomalaisten hävittäjien
odotettaisiin toimivan samoin kuin oman maamme ilmatilaa suojellessaan.
Sekä sisäpoliittisesti että ulkopoliittisesti on ymmärrettävää, että
poliittiset päättäjät haluavat korostaa Islannin ilmatilan valvomisen
yhteispohjoismaista luonnetta. Virallisesti kyseessä on vain
pohjoismaisen yhteistyön syventäminen.
On kuitenkin huomionarvoista, että osallistumalla Islannin ilmatilan
valvontaan Suomi on valinnut Pohjoismaat ja Naton lähimmiksi
puolustuspoliittisiksi viiteryhmikseen. Euroopan unioni loistaa
poissaolollaan.
Osallistuminen Islannin ilmatilan valvontaan osoittaa Suomen
poliittisen johdon vihdoinkin hyväksyneen sen tosiasian, että Euroopan
unionin puolustusulottuvuus on olemassa vain parin pienen Natoon
kuulumattoman EU-jäsenmaan poliittisessa liturgiassa.
Puolustusvoimien budjetin pienentyessä on hyvä, että maamme
poliittinen johto antaa yhteistyön rajallisten voimavarojen
kohdentamiseen strategista ohjausta.
Euroopan unioni on tulevaisuudessakin tärkeä viitekehys Suomen ulko-
ja turvallisuuspolitiikalle. Lissabonin sopimus luo selviä turvallisuus-
ja puolustuspolitiisia velvoitteita unionin jäsenmaille.
Myötämielisyys Islannin ilmatilan valvontaa kohtaan kertoo, että
Suomen linja ja turvallisuuspoliittiset tavoitteet ovat muuttuneet.
Suomea on jo vuosien ajan pyydetty osallistumaan Naton johtamaan
Viron, Liettuan ja Latvian ilmavalvontaan. Vastaus on aina ollut
kielteinen, vaikka Suomella olisi Lissabonin sopimuksen mukaan
velvollisuus auttaa näitä Euroopan unioniin kuuluvia maita sotilaallisen
kriisin syttyessä.
Suomi ei siis halua osallistua EU-jäsen Viron ilmavalvontaan, mutta
pohjoismaisen Nato-jäsenen Islannin ilmatilan valvontaan Suomi näyttää
suhtautuvan myönteisesti. Selvempää merkkiä orientoitumisesta
pohjoismaiseen yhteistyön suuntaan EU-yhteistyön kustannuksella ei voisi
olla.
Alati tiivistyvä Naton ja Pohjoismaiden välinen sotilaallinen ja
puolustuspoliittinen yhteistyö on tärkeä osa ulkopoliittisen johdon
punomaa uutta joustavaa ja sitkeää turvallisuuspoliittista suojaverkkoa.
Sitä vahvistaa edelleen kahdenvälinen yhteistyö esimerkiksi
Yhdysvaltojen, Israelin ja Saksan kanssa.
Etenkin yhteistyöstä Yhdysvaltojen kanssa on muodostumassa keskeinen
uuden verkoston tukivaijeri. Kolme viimeisintä tasavallan presidenttiä
ovat tukeneet yhteistyön vahvistamista. Tämä puhuu selvää kieltä siitä,
millainen merkitys Yhdysvaltojen kanssa tehtävällä yhteistyöllä on nyt
ja tulevaisuudessa.
Suomen poliittista johtoa pitää kiittää pyrkimyksistä luoda
suojaverkko, joka vastaa tämän vuosisadan turvallisuushaasteisiin.
Verkoston sitkeys ja uskottavuus riippuvat osittain siitä, onko Suomi
valmis vastavuoroisesti auttamaan toisia maita.
Edes suomalainen sisu ei yksin riitä merkittävän kansainvälisen
kriisin iskiessä. Ulkopolitiikan muuttunut toimintaympäristö vaatisi
Puolustusvoimien lakisääteisten tehtävien uudelleen arvioimista.
Helsingin Sanomat | 20.5.2012