Euroopan unionin kolme vaihtoehtoa
Kaleva

Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen analysoi sanomalehti Kalevan artikkelissaan mitkä saattaisivat olla EU:n talous- ja velkakriisin seuraukset unionille.


 


Talous- ja velkakriisi on antanut aihetta arvioida EU:n kehityssuuntaa. Olisiko viimeinkin otettava ratkaiseva askel kohti liittovaltiota? Vai pitäisikö luovuttaa ja antaa integraatioyhteistyön purkautua auki vaikeimmista kohdista? Kolmantena vaihtoehtona on ratkaisu, johon vastaavissa valintatilanteissa on tähän saakka aina päädytty eli integraation vähittäisen syvenemisen linjalla jatkaminen. EU on edennyt vähä vähältä kohti syvenevää poliitista ja taloudellista unionia; sykäyksittäin ja usein juuri kriisien kautta.


On syytä pohtia perusteellisemmin, mitä nämä kolme vaihtoehtoa käytännössä tänä päivänä merkitsisivät, ja mitä niiden viitoittamien polkujen päässä häämöttäisi.


Toimet, joihin EU tähän mennessä on tarttunut velkakriisin hallitsemiseksi, edustavat integraation vähittäisen syventämisen mallia. Talous- ja rahaliitto on omintakeinen kokonaisuus rahapolitiikan ollessa euroalueen maille yhteinen mutta yleisen talouspolitiikan sekä julkisten talouksien hoidon kuuluessa jäsenmaiden vastuulle.


Tämä perusasetelma on pidetty ennallaan, mutta kriisin seurauksena unionin mahdollisuuksia valvoa ja ohjata jäsenmaiden julkisten talouksien hoitoa on vahvistettu. Samalla on haettu vahvempia välineitä jäsenmaiden yleisen talouskehityksen ja kilpailukyvyn lujittamiseksi.


Myös talouspolitiikan päätöksentekoon on puututtu. Euroryhmän poliittista roolia on jämäköitetty lisäämällä päätöksenteon repertuaariin euroryhmän omat huippukokoukset, joille jatkossa valitaan oma pysyvä puheenjohtajansa.


Talouskomissaarin asemaa taas on vahvistettu nostamalla hänet yhdeksi komission varapuheenjohtajista. Unionille on lisäksi perustettu vakausrahasto äärimmäisten ja koko euroalueen vakautta uhkaavien talouskriisien hoitoa varten.


Mikäli EU päättää pysytellä tällä vähittäisen syvenemiskehityksen linjalla, todennäköisenä seuraavana askeleena talouspolitiikan syventämisen saralla eteen tulisi unionin sitovan päätösvallan lisääminen jäsenmaiden julkisten talouksien ohjauksessa.


Tätä ovat vaatineet erityisesti Saksa ja muut vakausmekanismin suuret rahoittajamaat vastineeksi sille avunannolle, johon ne ovat kriisirahastojen kautta sitoutuneet.


Tämä tulee olemaan välttämätön ehto, mikäli euroryhmä päättää siirtyä niin kutsuttuihin eurobondeihin eli euroalueen yhteisiin joukkovelkakirjalainoihin ongelmamaiden lainanhinnan laskemiseksi.


Unionitasolle siirretty talouspoliittinen valta edellyttää kuitenkin sen ankkuroimista vahvempaan demokraattiseen valvontaan. Tämän valvonnan järjestäminen tuottaa suuren haasteen vähittäisen syvenemiskehityksen tiellä.


Suorilla vaaleilla valitun Euroopan parlamentin asema on jatkuvasti vahvistunut. Sen legitimiteetti talous- ja finanssipolitiikan alalla ei vallinneesta vallanjaosta johtuen ole kuitenkaan vielä pitkään aikaan riittävä tähän tehtävään.


Kansallisten parlamenttien tuominen EU-tasoiseen valvontarooliin on puolestaan päätöksentekojärjestelmän logiikan näkökulmasta hankalaa.


Talouskriisin hallinta on kuitenkin jo saanut Euroopan parlamentinkin hamuamaan lisää valtaa tällä tontilla.


Kriisi on painottanut Eurooppa-neuvoston ja valtiovarainministereistä koostuvan ministerineuvoston roolia. Euroopan parlamentti on kuitenkin samaan aikaan kasvanut täyteen mittaansa lainsäätäjänä ja saanut olennaisesti lisää valtaa esimerkiksi yhteisen maatalous- ja kauppapolitiikan alalla. Se on nykyään ratkaisevassa roolissa myös unionin yhteisestä budjetista päätettäessä.


Tämä uusi rooli antaa parlamentille paremmat mahdollisuudet myös valvoa komission poliittista asemaa. Tämä on se kenttä, jolla unionin päätöksentekojärjestelmässä nähtäneen seuraavat konkreettiset muutokset, mikäli unioni jatkaa kulkuaan vähittäisen syvenemiskehityksen tiellä.


Euroopan parlamentti on jo kauan vaatinut selkeämpää yhteyttä komission kokoonpanon ja Euroopan parlamenttivaalien poliittisen lopputuloksen välillä. Nyt ainoastaan komission puheenjohtajan pitää tulla vaalit voittaneesta puolueryhmästä.


Seuraava askel parlamentarismin tiellä olisi koko komission kokoonpanon rakentaminen vaalien lopputuloksen varaan ja hallitus–oppositio-asetelman luominen unionin parlamentaariseen järjestelmään.


Pienin askelin etenevän integraation suurin haaste on demokraattisen legitimiteetin saavuttaminen. Unionin tehtävien ja päätöksentekojärjestelmän jatkuva muuttaminen vaikeuttaa järjestelmän hahmottamista ja pysyvämpien demokraattisten osallistumis- ja kontrollimekanismien kehittämistä.


Kun Euroopan parlamentti on saanut valtansa palasina, sitä ei mielletä oikeaksi kansanedustuslaitokseksi, vaikka tänä päivänä sillä on monta kertaa enemmän valtaa kuin yhdelläkään jäsenmaiden parlamenteista. Unionin kasvava valta ei siis ankkuroidu kunnolla kansalaisiin, jotka kokevat itsensä helposti osattomiksi koko projektissa, vaikka sen puitteissa tehdäänkin jatkuvasti suuria valintoja.


Mallin etuna on ollut se, että unionin vallan kasvuun on ollut Euroopan laajuisesti helpompi sopeutua, kun se on tapahtunut vähitellen.


Kuudenkymmenen vuoden ajan unioni ja sen edeltäjä EY tukivat jäsenmaiden talouskehitystä luomalla kasvua ja kilpailukykyä tukevia politiikkoja kuten sisämarkkinat, yhteinen kilpailupolitiikka tai ulkomaankauppapolitiikka. Jäsenmaiden talouksien erilaiset rakenteet samoin kuin niiden erilaiset poliittiset kulttuurit ovat nyt ensi kertaa luoneet perusteen harkita sitovan päätösvallan luovuttamista Brysseliin talouksien kehittämisen ja finanssipolitiikan saralla.


Talous- ja velkakriisi on antanut aihetta arvioida EU:n kehityssuuntaa. Olisiko viimeinkin otettava ratkaiseva askel kohti liittovaltiota? Vai pitäisikö luovuttaa ja antaa integraatioyhteistyön purkautua auki vaikeimmista kohdista? Kolmantena vaihtoehtona on ratkaisu, johon vastaavissa valintatilanteissa on tähän saakka aina päädytty eli integraation vähittäisen syvenemisen linjalla jatkaminen. EU on edennyt vähä vähältä kohti syvenevää poliitista ja taloudellista unionia; sykäyksittäin ja usein juuri kriisien kautta.


On syytä pohtia perusteellisemmin, mitä nämä kolme vaihtoehtoa käytännössä tänä päivänä merkitsisivät, ja mitä niiden viitoittamien polkujen päässä häämöttäisi.


Toimet, joihin EU tähän mennessä on tarttunut velkakriisin hallitsemiseksi, edustavat integraation vähittäisen syventämisen mallia. Talous- ja rahaliitto on omintakeinen kokonaisuus rahapolitiikan ollessa euroalueen maille yhteinen mutta yleisen talouspolitiikan sekä julkisten talouksien hoidon kuuluessa jäsenmaiden vastuulle.


Tämä perusasetelma on pidetty ennallaan, mutta kriisin seurauksena unionin mahdollisuuksia valvoa ja ohjata jäsenmaiden julkisten talouksien hoitoa on vahvistettu. Samalla on haettu vahvempia välineitä jäsenmaiden yleisen talouskehityksen ja kilpailukyvyn lujittamiseksi.


Myös talouspolitiikan päätöksentekoon on puututtu. Euroryhmän poliittista roolia on jämäköitetty lisäämällä päätöksenteon repertuaariin euroryhmän omat huippukokoukset, joille jatkossa valitaan oma pysyvä puheenjohtajansa.


Talouskomissaarin asemaa taas on vahvistettu nostamalla hänet yhdeksi komission varapuheenjohtajista. Unionille on lisäksi perustettu vakausrahasto äärimmäisten ja koko euroalueen vakautta uhkaavien talouskriisien hoitoa varten.


Mikäli EU päättää pysytellä tällä vähittäisen syvenemiskehityksen linjalla, todennäköisenä seuraavana askeleena talouspolitiikan syventämisen saralla eteen tulisi unionin sitovan päätösvallan lisääminen jäsenmaiden julkisten talouksien ohjauksessa.


Tätä ovat vaatineet erityisesti Saksa ja muut vakausmekanismin suuret rahoittajamaat vastineeksi sille avunannolle, johon ne ovat kriisirahastojen kautta sitoutuneet.


Tämä tulee olemaan välttämätön ehto, mikäli euroryhmä päättää siirtyä niin kutsuttuihin eurobondeihin eli euroalueen yhteisiin joukkovelkakirjalainoihin ongelmamaiden lainanhinnan laskemiseksi.


Unionitasolle siirretty talouspoliittinen valta edellyttää kuitenkin sen ankkuroimista vahvempaan demokraattiseen valvontaan. Tämän valvonnan järjestäminen tuottaa suuren haasteen vähittäisen syvenemiskehityksen tiellä.


Suorilla vaaleilla valitun Euroopan parlamentin asema on jatkuvasti vahvistunut. Sen legitimiteetti talous- ja finanssipolitiikan alalla ei vallinneesta vallanjaosta johtuen ole kuitenkaan vielä pitkään aikaan riittävä tähän tehtävään.


Kansallisten parlamenttien tuominen EU-tasoiseen valvontarooliin on puolestaan päätöksentekojärjestelmän logiikan näkökulmasta hankalaa.


Talouskriisin hallinta on kuitenkin jo saanut Euroopan parlamentinkin hamuamaan lisää valtaa tällä tontilla.


Kriisi on painottanut Eurooppa-neuvoston ja valtiovarainministereistä koostuvan ministerineuvoston roolia. Euroopan parlamentti on kuitenkin samaan aikaan kasvanut täyteen mittaansa lainsäätäjänä ja saanut olennaisesti lisää valtaa esimerkiksi yhteisen maatalous- ja kauppapolitiikan alalla. Se on nykyään ratkaisevassa roolissa myös unionin yhteisestä budjetista päätettäessä.


Tämä uusi rooli antaa parlamentille paremmat mahdollisuudet myös valvoa komission poliittista asemaa. Tämä on se kenttä, jolla unionin päätöksentekojärjestelmässä nähtäneen seuraavat konkreettiset muutokset, mikäli unioni jatkaa kulkuaan vähittäisen syvenemiskehityksen tiellä.


Euroopan parlamentti on jo kauan vaatinut selkeämpää yhteyttä komission kokoonpanon ja Euroopan parlamenttivaalien poliittisen lopputuloksen välillä. Nyt ainoastaan komission puheenjohtajan pitää tulla vaalit voittaneesta puolueryhmästä.


Seuraava askel parlamentarismin tiellä olisi koko komission kokoonpanon rakentaminen vaalien lopputuloksen varaan ja hallitus–oppositio-asetelman luominen unionin parlamentaariseen järjestelmään.


Pienin askelin etenevän integraation suurin haaste on demokraattisen legitimiteetin saavuttaminen. Unionin tehtävien ja päätöksentekojärjestelmän jatkuva muuttaminen vaikeuttaa järjestelmän hahmottamista ja pysyvämpien demokraattisten osallistumis- ja kontrollimekanismien kehittämistä.


Kun Euroopan parlamentti on saanut valtansa palasina, sitä ei mielletä oikeaksi kansanedustuslaitokseksi, vaikka tänä päivänä sillä on monta kertaa enemmän valtaa kuin yhdelläkään jäsenmaiden parlamenteista. Unionin kasvava valta ei siis ankkuroidu kunnolla kansalaisiin, jotka kokevat itsensä helposti osattomiksi koko projektissa, vaikka sen puitteissa tehdäänkin jatkuvasti suuria valintoja.


Mallin etuna on ollut se, että unionin vallan kasvuun on ollut Euroopan laajuisesti helpompi sopeutua, kun se on tapahtunut vähitellen.


Kuudenkymmenen vuoden ajan unioni ja sen edeltäjä EY tukivat jäsenmaiden talouskehitystä luomalla kasvua ja kilpailukykyä tukevia politiikkoja kuten sisämarkkinat, yhteinen kilpailupolitiikka tai ulkomaankauppapolitiikka. Jäsenmaiden talouksien erilaiset rakenteet samoin kuin niiden erilaiset poliittiset kulttuurit ovat nyt ensi kertaa luoneet perusteen harkita sitovan päätösvallan luovuttamista Brysseliin talouksien kehittämisen ja finanssipolitiikan saralla.