YK, EU ja Nato etsivät uusia roolejaan
Helsingin Sanomat

Institute researcher Hanna Ojanen has written an op-ed in Helsingin Sanomat (13.8.) analysing the relationship between three international organisations – the UN, the EU, and NATO.

Kohti turvallisuusneuvostoa 2/4 Kansainväliset järjestöt lähentyvät
työläästi toisiaan. Turvallisuusneuvostossa Suomi voisi vaikuttaa
järjestöjen suhteiden kehittymiseen.

YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi ei pääse noin vain,
ilman uutteraa vaalikampanjaa. Vaivannäkö kertoo, että Suomi uskoo
YK:hon. Jäsenyys on vaivan arvoinen, koska itse järjestö on arvokas ja
ainutlaatuinen, globaali foorumi, jolle on uskottu valta päättää
voimankäytöstä kansainvälisissä suhteissa. Näinhän on aina ajateltu. Vai
onko?

Kampanjassa näkyy myös käänteen merkkejä: Suomi on nyt palaamassa
lähemmäksi YK:ta. YK:n Libanonin-rauhanturvaoperaatioon Unifiliin
lähetettiin toukokuussa 177 suomalaista. Määrä on suuri, kun ajatellaan,
että vielä viime vuoden lopulla Suomesta oli
kriisinhallintaoperaatioihin lähetettynä kaikkiaan vain 260 henkeä.

Unifil-päätöstä voidaan pitää osana turvallisuusneuvostokampanjaa: on
hyvä näyttää, että maa on valmis osoittamaan voimavaroja YK:lle.
Pelkästä kampanjatempauksesta tuskin kuitenkaan on kyse.

Käänteen takana on suurempi muutos kansainvälisessä kriisinhallinnassa.
Menneet viitisentoista vuotta ovat olleet EU:n ja Naton oman
kriisinhallintakyvyn rakentamisen aikaa. Kriisinhallinta oli molemmille
uutta ja houkuttavaa. Jäsenmaiden toivottiin luonnollisesti investoivan
siihen, osoittavan sitoutuneisuutensa ja siten tukevan järjestöjen
uskottavuutta.

Suomi oli alusta asti aktiivisesti mukana. EU ja Nato painottuivat
Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ja etenkin kriisinhallinnassa.
Suomi siirsi niille voimavarojaan YK:n operaatioista – niin tekivät
monet maat. Naton ja EU:n vahvistuminen sekä lukuisten uusien
operaatioiden aloittaminen merkitsivät sitä, ettei voimavaroja riittänyt
YK:lle entiseen malliin. Suomi jäikin varsin kauaksi rauhanturvaamisen
uusista suurvalloista, kuten Bangladeshista ja Pakistanista.

Samaan aikaan YK tuntui jähmeältä, uudistuskyvyttömältäkin.
Ajateltiin, että olisi kaikkien edun mukaista, että EU ja Nato olisivat
hyvin varustautuneita, toimintakykyisiä järjestöjä, jotka voisivat
suoriutua kriisinhallintatehtävistä myös oman alueensa ulkopuolella.
EU:ta ja Natoa varottiin sitomasta YK:n mandaattiin, jottei jokin
turvallisuusneuvoston pysyvistä jäsenmaista pääsisi veto-oikeudellaan
estämään niiden toimintaa. Suomenkin kriisinhallintalakiin kirjattiin
mahdollisuus osallistua operaatioihin, joilla ei ole YK:n mandaattia.

Nyt vaikuttaa siltä, että EU:n ja Naton ripeästi alkaneesta
aikakaudesta kriisinhallintaorganisaatioina ei välttämättä tule kovin
pitkä. Loppu voi jo häämöttää, tai ainakin tienhaara.

Kansainvälinen kriisinhallinta tuntui ajankohtaiselta ja
tarpeelliselta 1990- ja 2000-luvuilla, mutta 2010-luvun näkökulmasta se
ei välttämättä enää vakuuta. Tähänastiset operaatiot ovat joko olleet
varovaisen vaatimattomia eivätkä siksi erityisen merkityksellisiä – tai
sitten loppumattoman pitkiä ja alati monimutkaistuvia. EU on ollut
varovainen uusien operaatioiden aloittamisessa. Suorasta
kriisinhallinnasta siirrytään erilaisiin koulutustehtäviin ja muuhun
apuun, joka ei välttämättä vaadi paikalla olemista.

Vaikka Suomi näyttääkin olevan palaamassa tutuille poluille, paluuta
vanhaan ei enää ole. Kriisinhallinnan merkitys vähenee, alueellisen
turvallisuuden merkitys kasvaa.

Toinen olennainen muutos on se, että YK, EU ja Nato ovat lähentyneet
toisiaan niin, että niitä alkaa olla vaikea edes ymmärtää erikseen
tarkasteltuina. Tätä nykyä kansainväliset järjestöt vaikuttavat monella
tapaa toistensa tavoitteisiin ja toimintamahdollisuuksiin.

Järjestöt joutuvat myös itse etsimään ja puolustamaan rooliaan
uudenlaisessa tilanteessa. Konflikteja ei voi välttää. Työnjaossa on
aina ongelmansa – jo siitä sopiminen, kuka työt jakaa, on vaikeaa – ja
yksipuolista riippuvuutta toisen järjestön voimavaroista tai
auktoriteetista pidetään haitallisena. Yhteistyö voi myös käytännössä
olla niin työlästä, että mieluummin hypätään sen yli.

Silti tilanne näyttää muuttuvan myös EU:n ja Naton kannalta.
Yhteistyö alkaa käydä välttämättömäksi: järjestöillä ei aina ole
riittävästi omia voimavaroja, eikä niiden toimimista yksin kenties
katsota hyvällä.

Molempien pitkän aikavälin etujen mukaista voi hyvin olla myös
lähempi YK-suhde. Naton ja YK:n sihteeristöjen yhteistyösopimus on
esimerkki lähentymisestä, jota Nato on ajanut, koska se näyttää
parantavan järjestön mahdollisuuksia saada tukea operaatioilleen.
Olennaista on löytää sopiva muotoilu: edelleenkään ei haluta YK:lle
alisteista asemaa, mutta halutaan kertoa kasvavasta yhteisymmärryksestä
ja yhteistyöstä.

Jos alueelliset järjestöt itse sitoutuvat lähempään yhteistyöhön YK:n
kanssa, ne voivat samalla osoittautua hyviksi YK:n toiminnan
tehostajiksi. Ne tarvitsevat sellaista YK:ta, joka kykenee antamaan
niille ripeitä ja selviä toimeksiantoja ja oikeuttamaan tarvittaessa
niiden globaalin toiminnan.

Uusi tilanne tekee turvallisuusneuvoston jäsenyydestä uudella tapaa
tavoittelemisen arvoisen. YK:n turvallisuusneuvosto on nyt eräänlainen
järjestöjen solmukohta. Suomellakin voisi neuvoston jäsenenä olla
mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten järjestöjen väliset suhteet
kehittyvät. Se voi esimerkiksi pyrkiä vahvistamaan alueellisten
järjestöjen roolia YK:n kautta.

Yksi maa ei toki kahden vuoden kaudellaan voi saada aikaan valtaisia
muutoksia; siihen tarvitaan yhteistyötä muiden samanmielisten kanssa.
Yhtenä mahdollisena kumppanina voi olla Turkki, joka tavoittelee
turvallisuusneuvoston jäsenyyttä Suomen jälkeen ja jonka kanssa Suomi on
YK:ssa jo ajanut rauhanvälityskysymyksiä.

Yhteinen haaste järjestöjen jäsenmaille on se, ettei niille enää
riitä politiikan muotoilu jokaisessa järjestössä erikseen. Tarvitaan
uutta valppautta järjestöjen keskinäisten suhteiden seuraamisessa ja
linjauksia siitä, mihin suuntaan suhteita pitäisi kehittää.