Turkin jäsenyys ei tekisi EU:sta maailmanvaltaa
Helsingin Sanomat

Monet odottavat Turkin mahdolliselta EU-jäsenyydeltä paljon, mutta maan vaikutus Lähi-idässä on ajateltua vähäisempi.

Nykyisin kuulee usein väitteen, että Euroopan unioni tarvitsee Turkkia,
jos se haluaa nousta aidosti globaaliksi vaikuttajaksi. Etenkin
geostrategisesti tärkeässä Lähi-idässä Turkin EU-jäsenyyttä pidetään
ratkaisevana sysäyksenä EU:n vaikutusvallan kasvulle.

Suomen ulkoministeri Alexander Stubb liittyi hiljattain joukkoon
väittämällä, että Turkin maailmanlaajuinen painoarvo ohittaa nykyisin
selvästi EU:n ja sen yksittäisten jäsenmaiden vaikutuksen. Stubbin ja
Britannian ulkoministerin William Haguen mukaan “Turkki voi koitua
Brysselille siunaukseksi”.

Näkemystä puoltaa moni seikka. Turkin roolia kansainvälisessä
politiikassa korostavat geopoliittinen asema, asukasluku, talouden hyvä
veto ja demokratian elinvoimaisuus.

Turkin pääministerin Recep Tayyip Erdoganin uudistusmielinen hallitus on
hyödyntänyt näitä vahvuuksia taitavasti. Sen moneen suuntaan kurkottava
ulkopolitiikka on tehnyt Turkista tärkeän pelurin niin omassa
naapurustossaan kuin pitkällä rajojensa ulkopuolellakin.

Turkin ulkopoliittinen muodonmuutos on saanut vastakaikua varsinkin
Lähi-idässä, missä sen taloudellinen, poliittinen ja kulttuurinen
vaikutus on kasvanut räjähdysmäisesti.

Pystyykö dynaaminen Turkki turvaamaan EU:n intressit ja vaikutuksen
Lähi-idässä sekä takaamaan sille vihdoin paikan maailman mahtavien
pöydissä?

Turkin “strategista arvoa” unionille on perusteltu monella tavalla.

Ensinnäkin on väitetty, että Turkin poikkeukselliset ponnistelut
esimerkiksi Iranin, Syyrian ja palestiinalaisten islamistijärjestön
Hamasin sovittelijana voivat täydentää EU:n pyrkimyksiä alueelliseen
ratkaisuun. Huomiotta jää kuitenkin se, että Turkki omaksui roolinsa
vasta EU:n luovuttua sovitteluyrityksistään transatlanttisen
solidaarisuuden nimissä.

Turkki yksinkertaisesti liukui paikalle, joka jäi EU:lta tyhjäksi sen
jälkeen kun se päätti hyljeksiä Irania, torjua Syyrian ja eristää
Hamasin. Sen seurauksena molemmat sovittelijat ovat löytäneet itsensä
yhä selvemmin strategisen jakolinjan eri puolilta. Yksi osoitus tästä on
EU:n ja Yhdysvaltojen pakotteiden uskottavuuden kyseenalaistanut
Turkin, Brasilian ja Iranin ehdotus, että ydinpolttoaineilla
ryhdyttäisiin käymään vaihtokauppaa.

Kovin vankasti ei voida perustella sitäkään, miksi omia alueellisia
etujaan vaaliva maa olisi pätevämpi neuvottelijaksi kuin esimerkiksi
puolueeton Norja. Kaikkiaan Norja on pärjännyt paljon Turkkia paremmin
Lähi-idän rauhanneuvottelijana; tähän harvemmin vedotaan Norjan
EU-jäsenyyden edistämiseksi.

Toinen väärinkäsitys on, että Turkki toimisi Lähi-idän muutoksen
moottorina, siis esimerkkinä muille ja samalla demokratian ja
ihmisoikeuksien edistäjänä.

Turkki on epäilemättä edistynyt tällä saralla huomattavasti
sisäpolitiikassaan. Ei kuitenkaan juuri ole merkkejä siitä, että maa
aikoisi levittää näitä arvoja pontevasti naapureilleen. Erdogan
noudattaa varovaista linjaa Turkin ollessa tekemisissä Sudanin tai
Iranin kaltaisten maiden kanssa. Tämä osoittaa, että hän asettaa
geopoliittiset intressit järkeenkäyvästi arvovalintojen edelle.

Tästä voi päätellä, että EU:n jäsenmaana Turkki muistuttaisi
todennäköisesti enemmän Ranskaa kuin Suomea: sekin asettaisi kapeat
kansalliset intressinsä eurooppalaisten arvojen edelle.

Kolmannen väitteen mukaan Turkki voisi laajentaa merkittävästi EU:n
strategista ulottuvuutta. Turkilla todellakin on annettavaa sikäli, että
sillä on Naton jäsenistä toiseksi suurin armeija ja arvokasta kokemusta
kapinallisten taltuttamisesta.

Todellisuudessa Turkki painii silti hieman yli seitsemän miljardin euron
puolustusbudjetillaan samassa sarjassa Puolan ja Espanjan kanssa.
Lisäksi pääosin asevelvollisuuteen perustuva Turkin armeija keskittyy
kansalliseen puolustukseen ja kaipaa kipeästi uudistuksia.

Turkilla on siis arvokkaita täsmävaltteja, mutta tuskin siitä silti on
unionille aiempaa vahvemman puolustuspolitiikan luojaksi.

Euroopan unionin strategisen läsnäolon puute Lähi-idässä ei itse asiassa
ole koskaan johtunut resurssien puutteesta. Yhtä vähän syynä on
kulttuurisen tietämyksen puute, joskin EU:lla on toki paljon opittavaa.

Unionin voimattomuus Lähi-idässä johtuu pikemminkin poliittisen tahdon
ja selvän strategisen näkemyksen puutteesta. Molemmat ovat seurausta
EU:n jäsenmaiden jakautumisesta ja erimielisyyksistä, jotka vain
lisääntyvät unionin laajetessa.

Tämä ei merkitse sitä, ettei Turkista olisi EU:n jäseneksi. Päätös ei
kuitenkaan voi perustua strategiseen laskelmointiin, vaan siinä on
oltava kyse eurooppalaisesta solidaarisuudesta ja identiteetistä.

Varmaa on, ettei Turkin jäsenyys tee Euroopan unionista maailmanvaltaa.
Siihen kykenevät ainoastaan eurooppalaiset poliitikot. Tavoitteen
saavuttaakseen heidän on tehtävä vaikeita valintoja ja alettava ottaa
unionin strategiset intressit vakavasti.