Turkish presidential elections: one-man show

Turun Sanomat

Toni Alaranta

Turkin presidentinvaalien ensimmäinen kierros järjestetään sunnuntaina. Alusta asti on ollut ilmeistä, että nykyisestä pääministeristä ja hallituspuolue AKP:n johtajasta Recep Tayyip Erdoganista tulee Turkin tasavallan 12. presidentti.

Opposition ehdokkaat eivät ole kyenneet vetoamaan laajoihin joukkoihin ja pääministerin paikalta Erdogan on valjastanut koko valtiokoneiston oman kampanjansa taakse. Kampanjoinnin luonteesta ja epätasaisuudesta kertoo paljon esimerkki Bursan kaupungista, jossa kaupungin kaikki 20 suurta mainostaulua oli varattu Erdoganille.

Erdoganin kampanjassa Gazan kriisistä muodostui tärkeä teema. Israelin operaation jatkuessa ja palestiinalaisuhrien määrän kasvaessa, Erdogan suorastaan salamoi vihasta Israelia kohtaan ilta toisensa jälkeen suurten kannattajajoukkojen edessä. Erdogan vertasi Israelin toimia Hitlerin toimiin, kutsui Israelia terroristivaltioksi, ja syytti sitä kansanmurhasta. Tämän lieveilmiönä useat turkkilaiset julkisuuden henkilöt julkaisivat sosiaalisessa mediassa läpeensä juutalaisvastaisia viestejä.

Myös länsimaat ovat joutuneet Erdoganin hyökkäyksen kohteeksi. Erdogan totesi Yhdysvaltojen suuntaan, että länsi on kokoamassa uutta ristiretkeä islamilaista maailmaa vastaan. Tämä on ollut jatkoa kiihtyvälle länsimaiden vastaisuudelle, joka nousi pintaan näkyvästi vuosi sitten Gezi-puiston mielenosoitusten yhteydessä. Tuolloinhan Erdogan ilmoitti, että mielenosoitukset olivat länsimaiden järjestämä salaliitto Turkkia vastaan.

Palestiinalaisten hädän korostaminen ja länsimaiden haukkuminen ovat osa sitä Turkkia itseään koskevaa kertomusta, jota Erdogan illasta toiseen on viestittänyt. Tämä kertomus on tunteisiin vetoava, sisältäen aivan tietyn tulkinnan tasavallan historiasta. Tulkinnan mukaan Turkin vanhurskas ja oikeamielinen muslimiväestö on läpi tasavallan historian, aina vuonna 2002 tapahtuneeseen AKP:n valtaannousuun saakka, ollut länsimaalaistamiseen ja sekularismiin sitoutuneen valtioeliitin alistama. Kaikilla paikkakunnilla Erdogan muisti todeta, että hän on suuren ihanteen ja mission (turkiksi dava) jatkaja.

Tämä missio puolestaan ei ole mikään muu kuin Turkin poliittisen islamilaisen liikkeen – josta AKP vuosituhannen alussa ilmoitti irtaantuneensa – yhteiskuntaihanteen jatkaminen. Missio-sanan uskonnollinen vivahde on osuva, sillä termi dava viittaa paitsi ihanteeseen, myös islamin uskon julistamiseen.

Kun Erdogan siis ilmoittaa, että hän on ”suuren ideaalin” esitaistelija, se viittaa paitsi AKP:hen poliittisena liikkeenä, myös Turkin islamilaistamiseen. Ulkopolitiikassa tämä ilmenee muslimiveljien puolustamisena. Kyseessä on viestin uskottavuuden varmistaminen: uskonnollisen väestönosan oikeuksien puolustaminen kotimaassa edellyttää ulkopolitiikkaa, jossa islamilaisen maailman kohtaamat vääryydet nostetaan näyttävästi esille.

Kaikki tämä tarkoittaa sitä, että kun Erdogan sunnuntaina valitaan Turkin presidentiksi, maa siirtyy ainakin symbolisesti monella tapaa kokonaan uuteen aikakauteen. Taakse jää vanha Turkki, jonka johtajat yrittivät tehdä maasta länsimaisen, mutta jotka AKP:n retoriikan mukaan samalla alistivat aidon kansan, Turkin konservatiiviset muslimit. Nyt tuo todellinen kansa ottaa lopullisesti vallan omiin känsiinsä, pois sekularistiselta eliitiltä. Tasavallan presidentiksi nousee näin todellisena kansanmiehenä tunnettu vahva johtaja, joka todella myös tulee käyttämään valtaa – ensin nykyisen perustuslain sallimia rajoja koetellen, myöhemmin laajemmat valtaoikeudet takaavan perustuslain puitteissa.

Erdoganin johtama Turkki pysynee jatkossakin Nato-maana ja EU-neuvottelut jatkuvat todennäköisesti ainakin toistaiseksi. Mutta, Natoa Turkki yrittää muokata omien päämääriensä kanssa yhteensopivaksi ja EU-neuvotteluja käydään vain näennäisesti ilman todellista pyrkimystä edetä mihinkään. Kenenkään eurooppalaisen päätöksentekijän sen enempää Brysselissä kuin vahvasti Turkin EU-jäsenyyden puolesta liputtaneessa Suomessakaan ei kannata kuvitella, että Erdogan todellisuudessa haluaisi rajoittaa omaa valtaansa siirtämällä päätöksentekovaltaa EU:lle.