Kaleva, 18.4.2008
Raimo Väyrynen

Valtioneuvosto on tehnyt merkittäviä yliopistopoliittisia päätöksiä.
Korkeakoulujen rakenteellinen kehittäminen on jo vakiintunut asia. Sen
keskeisiä ilmiöitä ovat olleet yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen väliset
fuusiot sekä yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen välisen työnjaon ja
yhteistyön vahvistaminen.

Yliopistorintamalla merkittävimmät toimenpiteet ovat koskeneet niin sanottua
innovaatioyliopistoa sekä Turun yliopiston ja Turun kauppakorkeakoulun
yhdistämistä sekä Itä-Suomen liittoyliopiston kokoamista Joensuun ja Kuopion
yliopistoista. Näitä prosesseja on edistetty porkkanarahalla.

Näissä toimenpiteissä on ollut paljon mieltä, sillä Suomen korkeakolulaitosta
voidaan pitää maan taloudellisiin voimavaroihin ja väkilukuun verrattuna sangen
raskaana. Ongelma ei ole niinkään siinä, että jokin yksittäinen yliopisto olisi
“liikaa”, vaan eri alojen tiedekuntien ja laitosten hajoaminen liian lukuisiin
pieniin yksiköihin. Lukuisten pienten laitosten on vaikea pyrkiä vahvaan
laatuun ja relevanssiin.

Rakenteellisen kehittämisen yhteydessä pitäisi päästä tehokkaampaan
valtakunnalliseen työnjakoon. Tällaisia merkkejä on Jyväskylän yliopiston ja
Tampereen kahden yliopiston välillä käydyissä keskusteluissa Sisä-Suomen
yliopiston luomisesta. Eri paikkakunnilla sijaitsevien yliopistojen toisiinsa
liittämisestä ei pidä kuitenkaan odottaa mahdottomia. Huolimatta
opetusteknologian kehittymisestä maantieteellinen etäisyys toimii edelleenkin
käytännön yhteistyön esteenä.

Laadullisesti merkittävin hanke koskee niin sanottua innovaatioyliopistoa, joka
tulee koostumaan Teknillisestä korkeakoulusta, Helsingin kauppakorkeakoulusta
ja Taideteollisesta korkeakoulusta. Valtio on sitoutunut perustamaan sen
yksityisoikeudellisena säätiönä ja sen pääomittamiseen. Maaliskuun puolivälissä
talouspoliittinen ministerivaliokunta muutti nopeasti aikaisemman linjansa
toteamalla, että “säätiöpohjainen toimintamalli tehdään mahdolliseksi kaikille
yliopistoille”. Tähän saakka muille yliopistoille on tarjottu julkisoikeudellisen laitoksen asemaa.

Oikeudellista asemaa koskevan muutoksen lisäksi myös rahoitusperusteet
muuttuvat. Innovaatioyliopistoon valtio on luvannut vuoteen 2010 mennessä
julkista rahaa 500 miljoonaa euroa edellyttäen, että muut rahoittajat – ennen
kaikkea elinkeinoelämä – varmistaa 200 miljoonan euron sijoituksen.
Säätiöpääoman lisäksi innovaatioyliopistolle on luvattu lisää
toimintarahoitusta 100 miljoonaa euroa vuoteen 2012 mennessä. Kaikkien
muiden yliopistojen toimintamenoihin lisätään 40 miljoonaa euroa
vuosina 2011-12.

Kuinka näihin ratkaisuihin tulisi suhtautua? Yliopistojen nykyinen asema
valtion tilivirastona ei ole enää ajan tasalla. Siksi uusien oikeudellisten ja
hallinnollisten mallien, jopa yksityisen säätiön, mahdollistaminen on
perusteltua. Kyse ei ole niinkään ideologisista ristiriidoista kuin
käytännöstä: paholainen on tunnetusti yksityiskohdissa.

Mielestäni kaikkein keskeisin kysymys koskee yliopiston autonomiaa ei vain
perustutkimuksessa, vaan myös soveltavassa tutkimustyössä. Kaiken tieteen
edistymisen lähtökohtana on vapaus löytää parhaat mahdolliset ratkaisut ja
menetelmät. Yhteiskunta voi tietysti asettaa tavoitteita ja painopisteitä,
mutta tieteen sisältöön ei tule puuttua.

Kaavailujen mukaan innovaatioyliopiston hallitus nimitetään pääomittamisen
suhteessa. Jos julkinen rahoitus on 500 miljoonaa euroa ja yksityisen rahoitus
200 miljoonaa euroa, niin silloin Teknologiateollisuus ja Elinkeinoelämän
keskusliitto nimittävät kaksi ja opetusministeriö viisi hallituksen
jäsentä. Hallitus tekee strategiset päätökset ja sen valitsema
toimitusjohtajamainen
rehtori panee ne toimeen. Näillä näkymillä yliopistojen akateemisella väellä
tai opiskelijoilla ei ole edustusta hallituksessa.

Pidän tätä ilmeisenä ongelmana ja mahdollisena riskinä tutkimuksen laadulle ja
tasapainoiselle kehittämiselle. Amerikkalaisissa yliopistoissa, joissa olen
työskennellyt kaikkiaan 12 vuotta, tutkimuksen itsenäisyys on ratkaistu
kohtuullisen hyvin. Niiden säätiöpääomassa saattaa olla hyvinkin paljon
yksityistä rahaa, mutta sen vaikutus yliopiston sisäiseen toimintaan on
puskuroitu tehokkaasti. Rakennuksia ja jopa puistonpenkkejä saatetaan nimetä
lahjoittajan mukaan, mutta tutkimuksen ydin pidetään riippumattomana. Tietysti
lahjoitusten suuntautuminen vaikuttaa eri tutkimusalojen välisiin
painosuhteisiin.

Innovaatioyliopistossa ja muissa mahdollisissa yksityisen säätiön pohjalle
perustettavissa yliopistoissa pitää tutkimuksen riippumattomuus ottaa vakavasti.
Tämä tehtävä jäänee julkisen vallan nimittämien hallitusten jäsenten vastuulle,
joilla onkin siinä enemmistö. Näiden joukossa pitäisi puolestaan selvä
enemmistö olla oman tieteellisen kompetenssin ja vahvan tiedepoliittisen
kokemuksen omaavilla henkilöillä. Yliopiston omien työntekijöiden
mahdollisuutta nousta hallituksen jäseniksi ei pitäisi määritelmällisesti
sulkea pois.

Aivan käytännön tasolla innovaatioyliopiston suurena hasteena on kolmen
fyysisesti eri paikassa sijaitsevan korkeakoulun integroiminen yhdeksi
kokonaisuudeksi. Tämä on tärkeää senkin vuoksi, että eri tutkimushaarojen
välillä syntyy luvatulla tavalla uusia teoreettisia ja soveltavia yhteyksiä yli
korkeakoulujen välisten rajojen.

Riskinä on se, että erillisinä, dekaanien johtamina “schooleina” säilyvät kolme
korkeakoulua jatkavat omaa toimintaansa lähes aikaisempaan tapaan, joskin
paremmin rahoitettuna. Tosin sen lisääntyvä toimintarahoitus avataan
valtioneuvoston päätöksen mukaan vuodesta 2015 lähtien kilpailtavaksi myös
muiden yliopistojen kesken.