Sotarikokset myös 2000-luvun vitsaus
Kleio 4/2014

Research Fellow at the Institute Katja Creutz published an article on war crimes in Kleio magazine 4/2014.
Uuden vuosituhannen koittaessa kansainvälisen yhteisön mielessä eli voimakkaina muistot Jugoslavian hajoamissodan ja Ruandan kansanmurhan kauheuksista. Kuviteltiin että 1990-luvun sotarikokset edustivat menneisyyttä, jolle Kansainvälisen rikostuomioistuimen (ICC) perustamisen myötä haluttiin laittaa lopullinen piste. Kansainvälisen humanitaarisen oikeuden yleismaailmallisuuden sekä institutionaalisen kehityksen valossa onkin helppo kuvitella, että maailma olisi muuttunut parempaan suuntaan ja että sodan lakeja ei enää yhtä laajasti loukattaisi. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut. Uutiskuvat YK-koulujen pommituksista Gazassa kertovat siviilien kärsimyksistä, ja malesialaisen lentokoneen savuavat jänteet ukrainalaisella pellolla muistuttavat meitä siitä kuinka vaikeaa on hillitä ja säännellä sodankäyntiä.
Muuttuva sodankäynti
Moni sodankäynnin kehityssuunta on vaikeuttanut sodan sääntöjen soveltamista. Tällaiseksi voidaan laskea sotien luonteen muuttuminen valtioiden välisistä valtioiden sisäisiksi. Sodan lait keskittyvät suurelta osin sääntelemään valtioiden välisiä aseellisia konflikteja. Peruslähtökohtana on siis sota jossa kaksi tai useampi valtio taistelee keskenään. Koulukirjaesimerkkinä tästä voidaan pitää vaikkapa Irakin hyökkäystä Kuwaitiin Saddam Husseinin valtakautena vuonna 1990. Konfliktit ovat kuitenkin ajan myötä muuttuneet enenevissä määrin maansisäisiksi. Taisteluita käydään eri valtaan pyrkivien ryhmittymien välillä esimerkiksi Keski-Afrikan tasavallassa tai Etelä-Sudanissa. Sisäisten konfliktien sääntely on kuitenkin vähäisempää kuin valtioiden välinen sodankäynti. Aina ei myöskään ole selvää millainen konflikti on kyseessä. Ukrainan kriisiä tarkasteltaessa esiintyy eri näkemyksiä siitä, onko kyseessä valtioiden välinen konflikti vai Ukrainan sisäinen selkkaus.
Toinen ilmiö, joka vaikuttaa sodan lakien noudattamiseen ja niiden soveltamiseen, on sotateknologian kehittyminen. Lennokit ovat mullistaneet sodankäyntiä niin, että vihollista vastaan voidaan hyökätä tuhansien kilometrien päästä nappia painamalla. Perinteistä sotaa, jossa sotilaat kohtaavat silmästä silmään käydään yhä harvemmin. Tietotekniikan hyödyntäminen on edennyt niin pitkälle että puhutaan kybersodankäynnistä eli tietoverkkosodasta. Kyseinen sodankäynnin muoto asettaakin suuria haasteita perinteisille sodankäynnin säännöille. Pohdinnassa onkin esimerkiksi sen, miten määritellään perinteinen hyökkäys, jos se tapahtuu yksinomaan verkossa tai miten soveltaa oikeutta itsepuolustukseen verkkohyökkäyksen tapahduttua.
Kolmantena suuntauksena, joka on muuttanut käsitystämme sodankäynnistä, on yksityisten tai ei-valtiollisten toimijoiden esilletulo ja voimistuminen. Palveluita ulkoistetaan ja yksityisiä sota-tai turvallisuusalan yrityksiä käytetään puolustamiseen, vartiointiin tai jopa taisteluihin. Tämä vaikeuttaa tulkintaa yksityisten toimijoiden oikeuksista ja velvollisuuksista taistelukentällä sekä vastuun jakamisesta. Lisäksi vapaaehtoiset taistelijat ja palkkasoturit ovat tavallinen näky konflikteissa, kuten Ukrainassakin on nähty. Sotaa voidaan myös käydä kokonaan ei-valtiollisia toimijoita vastaan. Islamilaisen valtion militantit taistelevat tälläkin hetkellä eri maiden joukkoja vastaan Irakin ja Syyrian alueella.
Institutionaalisesta kehityksestä
Kaikista sääntelyyn liittyvistä ongelmista huolimatta huomattavaa edistystä on tapahtunut sotarikosten rankaisemattomuuden poistamisessa. Entisen Jugoslavian alueen ja Ruandan väliaikaiset sotarikostuomioistuimet pohjustivat pysyvän kansainvälisen rikostuomioistuimen perustamista vuonna 1998. Vuodesta 2002 lähtien, jolloin ICC aloitti toimintansa, siihen onkin kohdistunut suuria odotuksia. Tuomioistuin edusti ajatusta uudesta maailmanjärjestyksestä, jossa valtioiden suvereniteetti ohitettiin ihmiskunnan hyväksi. Kahdentoista toimintavuotensa aikana ICC on kuitenkin tuominnut ainoastaan kolme afrikkalaista kapinallisjohtajaa sotarikoksista ja saanut siten osakseen runsaasti arvostelua. Tuomioistuimen tehottomuus sekä siihen kohdistuneet epärealistiset odotukset ovatkin vieneet pohjaa sen ennaltaehkäisevältä vaikutukselta. Sotarikoksia tehdään jatkuvasti, eikä uhka ICC:n tuomiovallasta ole sanottavasti vaikuttanut tähän.
Kansainvälisen sääntelyn ja instituutioiden vaikeudet kohdata sodankäynnin moninaisuutta ja täten vaikuttaa sotarikosten ennaltaehkäisemiseen pakottaa uudelleenarvioimaan sitä, mitä sääntelyllä ja rankaisemisella voidaan saavuttaa. Kansainvälisen Punaisen Ristin vuonna 1999 tekemän tutkimuksen mukaan sodan säännöt tunnettiin laajalti entisessä Jugoslaviassa, mutta tämä ei estänyt sotarikoksia. Tutkimustulokset osoittivat, että ihmisten kokemat kauheudet ja tieto siitä että vastapuoli teki sotarikoksia, olivat ratkaisevassa roolissa kun sodan sääntöjä tietoisesti sivutettiin. Sääntelyllä ei siis välttämättä pystytä estämään kaikkia kauheuksia. Voiko sääntelyllä olla siis jokin muu toissijainen tehtävä?
Sääntely ja pyrkimys rangaista sotarikoksista signaloivat kansainvälisen yhteisön arvoja. Kenties niitä voitaisiin jopa kutsua yleismaailmallisiksi arvoiksi. Luomalla uusia sodan sääntöjä tai muokkaamalla vanhojen sääntöjen tulkintaa vastaamaan uusia tarpeita ja tilanteita, käydään keskustelua siitä mitä kukin on valmis hyväksymään ja mitä ei sodan puitteissa. Vaikka emme saa sotarikoksia kokonaan poistettua, käymme jatkuvaa vuoropuhelua siitä millaisessa maailmassa haluamme elää. Tämä on hyvä pitää mielessä kohdatessamme seuraavan kerran uutiskuvia Syyriasta tai sodan runtelemasta Itä-Ukrainasta. Kansainvälinen humanitaarinen oikeus ja sen toimeenpanevat instituutiot eivät ole turhia, vaikka niissä esiintyy puutteita. Ne asettavat sen rajan, jonka yli ei voi mennä loukkaamatta perustavanlaatuista ihmisarvoa, joka kuuluu meille kaikille.
Kirjoittaja toimii tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa.