Institute Director Teija Tiilikainen analyses in her article in the Finnish newspaper Kaleva what the deterioration of the EU would mean to European and especially Finland.
Euroopan talouskriisin yhteydessä on jälleen väläytelty unionin mahdollista rapautumista tai koko integraatioprosessin tuloa tiensä päähän. Mitä valintoja unionin loppu toisi sen jäsenvaltioiden eteen ja miltä Eurooppa ilman EU:ta näyttäisi?
Euroopan talousalueen ETA:n kaltaista löyhää talousliittoa on erityisesti unionin vastustajien puheenvuoroissa esitetty vaihtoehdoksi nykyisenkaltaiselle EU:lle. ETA:n ytimenä ovat unionin sisämarkkinat, joiden katsotaan tuovan huomattavia etuja eurooppalaisille maille kiristyvässä globaalissa kilpailuasetelmassa. Myös poliittista integraatiota vierastava Iso-Britannia on pitänyt sisämarkkinoita integraation arvokkaimpana ulottuvuutena.
Sisämarkkinat eivät kuitenkaan tule toimeen ilman nykyisenkaltaista tiukkaa sääntelyjärjestelmää. Ilman vahvoja sääntöjä ja niiden ylikansallista valvontajärjestelmää markkinat eivät avautuisi kunnolla. Jäsenvaltioiden sitoutuminen markkinoiden avaamiseen jäisi väistämättä heikoksi erityisesti kansallisten erityisintressien leimaamilla aloilla ja suhdannevaihtelut heijastuisivat muutoinkin markkinoiden toimivuuteen.
Toinen ongelma syntyisi sisämarkkinoita tasapainottavien poliittisten päämäärien kuten kestävän kehityksen tai sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tavoitteiden kytkemisestä sisämarkkinavetoiseen yhteistyöjärjestelmään.
Pelkkään hallitustenväliseen hallintajärjestelmään pohjautuvassa Euroopassa myös näihin tavoitteisiin sitoutuminen jäisi nykyistä vahvemmin taloudellisten ja poliittisten suhdanteiden armoille.
Ellei mihinkään ylikansalliseen päätöksentekoon tai sääntelyyn enää haluttaisi sitoutua, pitäisi eurooppalainen yhteistyö palauttaa vieläkin löyhemmän järjestelyn eli nykyistä EFTA:a muistuttavan vapaakauppaliiton asteelle. Tähän järjestelmään siirtyminen palauttaisi rajat EU-maiden välisten tavaroiden, pääomien ja työvoiman liikkuvuudelle.
Nykyiset unionimaat ryhtyisivät jälleen suojaamaan omia markkinoitaan, palattaisiin vanhoihin työlupakäytäntöihin ja sisärajatarkastuksiin yhtä hyvin tavaroiden kuin henkilöliikenteenkin osalta. Eurooppaan syntyisi todennäköisesti useita pienempiä pohjoismaiden kaltaisia yhteistyöjärjestelyitä, joissa jonkinlainen sisämarkkinajärjestelmä toimisi. Kiristyvä talouskilpailu puolestaan olisi omiaan ruokkimaan jännitteitä tällaisten yhteistyöblokkien välillä.
Ellei nykymuotoista EU:ta enää olisi, sen jäsenvaltiot joutuisivat pohtimaan myös keskinäisen turvallisuuspoliittisen yhteistyönsä järjestämistä. Integraatio perustettiin aikanaan erityisesti Saksan sitomiseksi tiiviiseen eurooppalaiseen yhteistyöhön, eikä Keski-Euroopassa edelleenkään ole halua liukua takaisin kansallisten puolustusten järjestelmiin.
Paluu vanhaan ruokkisi epäluottamusta ja toisi uusia taloudellisia kustannuksia. Keskeiset turvallisuuspoliittiset tekijät pitäisivät todennäköisimmin EY:n historiallisen ytimen yhdessä muun integraation kriisiytyessäkin. Näin yksi nykyisen unionin tilalle syntyvistä alueellisista yhteistyöjärjestelmistä rakentuisi EY:n alkuperäisten jäsenvaltioiden, eli Saksan, Ranskan, Italian sekä Benelux-maiden ympärille.
Se edustaisi jo turvallisuuspoliittistenkin vaikuttimien nojalla muita blokkeja pidemmälle viedyn yhteistyön mallia, mikä tarjoaisi sen jäsenmaille huomattavia taloudellisia kilpailuetuja suhteessa muihin alueellisen yhteistyön ryhmiin.
Suomen näkökulmasta EU:n rapautuminen merkitsisi huomattavia muutoksia sekä taloudellisessa että poliittisessa toimintaympäristössä.
Suomen keskeisenä kansainvälisenä viitekehyksenä toimisi pohjoismainen yhteistyö, mitä eurooppalaisen kilpailutilanteen kiristyessä todennäköisesti koetettaisiin virittää tiiviimmän talous- ja turvallisuuspoliittisen yhteistyön suuntaan. Keskeinen kysymys kuuluisikin, kuinka innostuneita erityisesti Tanska ja Norja uudessa tilanteessa olisivat rakentamaan pohjoismaista liittoa.
Nato vastaa kummankin turvallisuuspoliittisiin tarpeisiin ja ne suojaavat keskeisiä taloudellisia intressejään pääasiassa muilla keinoin. Suomi osallistuisi muiden pohjoismaiden tavoin eurooppalaiseen vapaakauppa-alueeseen, jolloin sen ulkomaankauppapolitiikka olisi jälleen sen omissa käsissä. Sama koskee kansallista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, jonka kautta Suomi siirtyisi hoitamaan suhteitaan muihin eurooppalaisiin maihin yhtä hyvin kuin esimerkiksi Venäjään.
Myös EU:n puitteissa tapahtuva tiivis kanssakäyminen kansalaisyhteiskuntien välillä löyhentyisi, kun ei enää olisi nykyiseen tapaan tarvetta valmistautua yhteisiin päätöksiin unionitasolla. Puolueiden eurooppalaiset yhteydet heikkenisivät ilman europarlamenttivaaleja samoin kuin ministeriöiden ja hallintojen väliset tiiviit suhteet. Euroopasta tulisi jälleen kansakuntien Eurooppa, jossa valtioiden väliset keskeiset erimielisyydet koskisivat muutakin kuin maksuosuuksia yhteisessä budjetissa tai painoarvoa unionin päätöksenteossa. Taloudellinen kilpajuoksu palaisi Euroopan sisälle ja alueisiin, rajoihin tai poliittisiin vähemmistöihin liittyviä kiistoja selviteltäisiin kahdenvälisesti, kun unionin oikeiden ja toimielinten tarjoamaa sovittelukoneistoa ei enää olisi.