Tässä raportissa tarkastellaan Euroopan unionin (EU) kehitysvaihtoehtoja. Tarkastelun keskiössä ovat talous- ja rahaliitto EMU sekä siihen liittyvät, Euroopan rahoitus- ja velkakriisin liikkeelle sysäämät uudistukset.

Vuodesta 2009 alkaen nopeasti laajentunut kriisi katkaisi yhteisvaluutan käyttöönottoa seuranneen suotuisan talouskehityksen Euroopassa. Syksyllä 2011 ja uudelleen kesällä 2012 euroalueen hajoaminen oli vakavan keskustelun kohteena. Rahoitusvakauden palauttamiseksi ja yhteisvaluutan puolustamiseksi turvauduttiin poikkeuksellisiin toimiin. Kriisimaille räätälöitiin mittavat ehdolliset rahoitusapupaketit. Ne merkitsivät poikkeamaa periaatteesta, jonka mukaan jokainen jäsenmaa on yksin vastuussa julkisesta velastaan. Euroopan keskuspankki turvautui niin ikään poikkeustoimiin, ja sen lupaus ostaa valtioiden velkakirjoja tietyin ehdoin oli tärkeä tekijä kriisin rauhoittumisessa loppukesästä 2012 lähtien.

Samanaikaisesti EU:n ja erityisesti euroalueen talouspoliittista koordinaatiota on lisätty. Talouspolitiikan kurinalaisuuteen liittyviä sääntöjä on tiukennettu ja laajennettu julkisen talouden hoidon ulkopuolelle. Euroalueen maihin kyetään jatkossa soveltamaan helpommin erilaisia sanktioita, jos ne eivät noudata yhteisesti sovittuja pelisääntöjä. Pankkitoiminnan sääntelyä on kiristetty, ja sääntöjen valvonta sekä kriisinhallinta ollaan siirtämässä jäsenmailta euroalueen tasolle.

Jo toimeen pantujen ja päätettyjen uudistusten lisäksi on esitetty joukko talous- ja rahaliiton vahvistamiseen tähtääviä keskipitkän ja pitkän aikavälin uudistusajatuksia. Uudistusten jatkaminen ja yhteisten instituutioiden vahvistaminen on usealla taholla katsottu välttämättömäksi raha- ja talousliiton toimivuuden varmistamiseksi. Toisaalta tällaisten ehdotusten taloudelliset hyödyt ja läpiviennin poliittiset mahdollisuudet on kyseenalaistettu. Uudistusten on pelätty johtavan liialliseen yhteisvastuuseen ja voimistavan jäsenvaltioiden välistä eripuraa sekä unionin eriytymistä entisestään.

Tämän raportin tavoitteena on hahmottaa ja arvioida EU:n kehitysvaihtoehtoja ja niiden vaikutuksia koko unionille ja Suomelle. Muodostamme kolme erilaista kehitysmallia. Näiden hahmottamista ovat ohjanneet viime vuosien kehitystrendit, EMUn vahvistamiseksi esitetyt suunnitelmat sekä näihin liittyvä talouspoliittinen keskustelu.

Ensimmäisen kehitysmallin lähtökohtana ovat jo pitkälti toteutuneet toimet kriisin taltuttamiseksi ja EMUn vahvistamiseksi. Kutsumme tätä vaihtoehtoa ”pankkiunioni-EMUksi”, koska sen keskeisin kokonaisvaltainen uudistus liittyy pankkiunionin rakentamiseen.

Toisessa kehitysmallissa EMUn syventämisen arvioidaan tapahtuvan talouden yhteisvastuuta lisäämällä ja taloudenpidolle asetettuja sääntöjä edelleen vahvistamalla, mutta kuitenkin niin, ettei unionin poliittiseen ja institutionaaliseen järjestelmään tehdä laajamittaisia muutoksia. Talouspoliittista toimivaltaa siirretään tässä kehitysvaihtoehdossa pankkiunioni-EMUa enemmän EU-tasolle. Kutsumme tätä mallia ”fiskaaliunioni-EMUksi”.

Raportin kolmannen kehitysmallin pohjaksi on otettu perustuslaillisen liittovaltion syntyminen euroalueen puitteissa. Tässä vaihtoehdossa euroalueen budjetti kasvaa huomattavasti ja liittovaltiotasolle siirretään uuttaa toimivaltaa erityisesti finanssi- ja muun talouspolitiikan sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla. Kutsumme tätä kehitysmallia ”liittovaltio-EMUksi”.

Lisäksi arvioimme erilaisia EMUn hajoamisvaihtoehtoja kartoittamalla niitä pääasiassa varsin yleisellä tasolla. Tämä vaihtoehto poikkeaa kolmesta muusta skenaariosta siten, että se saattaa liittyä myös edellä kuvattuihin kehitysmalleihin.

Juha Jokela
Ohjelmajohtaja - Euroopan unioni -tutkimusohjelma
Teija Tiilikainen
Johtaja; päätoimittaja, Ulkopolitiikka-lehti
Markku Kotilainen
Markku Kotilainen
Vesa Vihriälä
Vesa Vihriälä