yhteenveto
Venäjän toimia Ukrainan kriisin aikana voidaan ymmärtää yhdistämällä kolme erilaista analyysikehystä. Ensimmäisessä Venäjän toimet nähdään puolustuksellisina, toisessa geopolitiikkaan ja suurvalta-ajatteluun perustuvina ja kolmannessa ennakoimattomana improvisointina.
Tärkeintä on pyrkiä ymmärtämään, kuinka Venäjän toimiin ja politiikkaan sisäänrakennetut ennakko-oletukset ja improvisaatio ovat keskenään vuorovaikutuksessa. Tätä vuorovaikutusta analysoimalla voidaan arvioida, mitä tulevaisuus mahdollisesti tuo tulleessaan ja miten siihen voidaan varautua.
Onko Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikan suunta muuttunut ennakoimattomasti, vai olisiko meidän pitänyt aavistaa Venäjän reaktiot Ukrainan kriisiin sen pohjalta, miten Putinin Venäjä on aiemmin toiminut sisä- tai ulkopoliittisten kriisien aikana? Tämä on yksi tärkeimmistä kysymyksistä, jota Venäjä-tutkijat pohtivat yrittäessään ymmärtää Venäjän toimia Ukrainan kriisin aikana. Käynnissä olevasta keskustelusta voidaan erottaa kolme erillistä mutta toisiinsa linkittyvää analyysikehystä.
Ensinnäkin Venäjän toimet Ukrainan kriisin aikana voidaan nähdä puolustuksellisina. Venäjän tavoitteena ei ole laajentaa omaa vaikutuspiiriään vaan säilyttää se alueilla, jotka ovat Venäjän strategisten intressien kannalta olennaisia. Tässä kehyksessä Krimin alueen valtaus tulkitaan poikkeustapaukseksi, ei ensimmäiseksi askeleeksi tiellä, jonka päätepisteenä siintää jonkinlainen kevyt-Neuvostoliitto.
Toiseksi Venäjän toimet voidaan tulkita imperialismin, geopolitiikan ja suurvalta-ajattelun kehyksessä. Tämä lienee tutkijoiden eniten käyttämä tulkintakehys, mutta se kuultaa läpi myös Venäjän virallisista kannanotoista, joissa Krimin niemimaa ja Itä-Ukraina on määritelty osaksi ”historiallista Etelä-Venäjää”. Tässä kehyksessä keskeinen uhkakuva on, että kriisi on sysännyt niin sanotun jälkineuvostoliittolaisen järjestyksen ja koko Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin epävarmuuden tilaan.
Kolmanneksi Venäjän toimia Ukrainan kriisin aikana voidaan lähestyä tarkastelemalla niitä eräänlaisena improvisaationa. Tässä kehyksessä hylätään kahden edellisen analyysikehyksen oletus siitä, että Venäjän päätöksentekoa ohjaisivat ennakolta määritellyt periaatteet ja tavoitteet. Kun huomio siirretään pois Venäjän mahdollisista tavoitteista, toimien improvisaatiota muistuttava luonne paljastuu. Tämän analyysikehyksen olennainen ajatus on, että Venäjän toimet tuottavat ennakoimatonta epäjatkuvuutta samanaikaisesti eri suunnissa. Tilannetta tulisikin tarkastella prosessina, jota on vaikea ennakoida mutta jonka kulkuun voidaan vaikuttaa.
Vaikeus syntyy siitä, että kaikki kolme tulkintakehystä tuottavat joukon erilaisia selityksiä, jotka eivät välttämättä sulje toisiaan pois mutta johtavat erilaisiin politiikkasuosituksiin Venäjän suhteen.
Kaksi ensimmäistä tulkintakehystä nähdään usein toistensa vastakohtina, mikä lienee turhan yksioikoista. Itse asiassa kumpikin on lähtökohdiltaan geopoliittinen ja tukeutuu – ainakin joissakin tapauksissa – realistisen tradition tapaan selittää, miten suurvallat yleensä kriisitilanteissa käyttäytyvät.
Ukrainan kriisin analysoiminen historiallis-geopoliittisista lähtökohdista voi auttaa ymmärtämään esimerkiksi sitä, miten Venäjän Ukraina-suhteen esiin tuominen on mahdollistanut tiettyjä toimia ja sulkenut pois toisia. On kuitenkin hyvä huomata, että näitä kahta tulkintakehystä käytetään argumentteina julkisessa keskustelussa myös varsinaisen Ukrainan kriisin ulkopuolella.
Kolmas, improvisaation merkitystä korostava tulkinta sopii parhaiten selittämään kriisin niitä elementtejä, jotka eivät näytä sopivan yleiskuvaan, oli kyse sitten pop-up-sotilaista Krimillä tai jostakin vastaavasta ennakoimattomasta epäjatkuvuudesta. Analyysin lähtökohtana on näkemys siitä, että kriisin dynamiikkaa ohjaavat tapahtumat, ilmiöt ja toimijat, joita Venäjä ei suoraan kontrolloi mutta joita ei toisaalta olisi olemassa ilman sitä.
Tapa, jolla venäläiset poliitikot ovat ottaneet välimatkaa sekä Venäjä-mielisiin toimijoihin Itä-Ukrainassa että kansainvälisten toimijoiden yrityksiin löytää kriisiin ratkaisu, kertoo siitä, miten ”improvisaation taide” käytännössä toimii. Kaikki perustuu jo olemassa oleviin ajatuksiin, verkostoihin ja toimijoihin. Niitä hyödynnetään aktivoimaan pinnan alla piileviä jännitteitä sekä luomaan uhkia ja riskejä, joiden purkaminen vaatii toimia nimenomaan Venäjältä. Venäjän kyky tuottaa jännitteitä kriisin aikana eri keinoin tekee perinteisistä kriisinratkaisumenetelmistä tehottomia.
Vaikka Venäjä onkin onnistunut hyödyntämään länsimaiden ja kansainvälisten organisaatioiden heikkouksia, tilanne avaa mahdollisuuksia myös vuorovaikutukselle Se, mikä voi kahdessa ensimmäisessä tulkintakehyksessä näyttää epäsäännöllisyydeltä, voidaan tulkita myös taktiseksi tauoksi, joka antaa tilaa muiden toimijoiden aktiivisuudelle.
Venäjän toimia Ukrainan kriisin aikana voitaneen ymmärtää parhaiten yhdistämällä jokin versio kahdesta ensimmäisestä tulkintakehyksestä improvisaatiomalliin. Keskittyminen ainoastaan Venäjän toimien ennakointiin ei ole tarkoituksenmukaista. Analyysin kannalta hedelmällisintä, mutta myös vaikeinta, on pyrkiä ymmärtämään, miten Venäjän toimiin ja politiikkaan sisäänrakennetut ennakko-oletukset ja improvisaatio ovat keskenään vuorovaikutuksessa. Tätä vuorovaikutusta analysoimalla voidaan arvioida, mitä tulevaisuus mahdollisesti tuo tulleessaan ja miten siihen voidaan varautua.