yhteenveto

Kansainväliselle yhteisölle koittaa totuuden hetki vuonna 2015, kun YK:n vuosituhattavoitteiden määräaika umpeutuu. Globaalin köyhyyden polarisoituminen hauraisiin ja vahvoihin valtioihin on pulma, jonka ratkaiseminen edellyttää uudenlaista ajattelua sekä globaalisti että kansallisesti.

Jotta köyhyys pystytään kitkemään maailmasta, kansallisesti ja kansain­välisesti pitää onnistua päättämään riittävistä keinoista köyhyyden poistamiseksi erilaisissa tilanteissa ja ympäristöissä.

Maailman köyhät jakautuvat yhä selvemmin kahteen erilliseen ryhmään. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat köyhät elävät 45:ssä matalan tulotason maassa, jotka ovat alttiita konflikteille. Näistä maista puhutaan usein hauraina valtioina.

Toisen ryhmän köyhät taas elävät 86 keskituloisessa maassa, joiden joukkoon kuuluvat esimer­kiksi Kiinan, Intian, Brasilian ja Indonesian kaltaiset nousevat talousmahdit. Vaikka talouskasvu on vähentänyt köyhyyttä näissä maissa, kasvun hedelmät jakautuvat niissä hyvin epätasaisesti.

Kehityspolitiikan on tulevaisuudessa vauhditettava sekä globaaleja että kansallisia keinoja köyhyyden vähentämiseksi. YK on käynnistänyt asiasta laajan valmisteluprosessin. Siihen sisältyy muun muassa korkean tason paneeli, jonka puheenjohta­jina toimivat Indonesian ja Liberian presidentit sekä Ison-Britannian pääministeri. YK:n kehitysryhmä puolestaan vastaa kansallisista ja globaaleista temaattisista kuulemisista. Tavoitteena on saada aikaan kokonaisvaltainen mutta realistinen suunnitelma vuosien 2015–2030 kehitystavoitteista.

Kehityspolitiikan haasteiden pohjalta tulisi laatia tiivis luettelo tulevista kehitystavoitteista. Sekä tavoitteet, keinot että mittarit on syytä määritellä hyvin konkreet­ti­sesti. Parhaassa tapauksessa valmisteluprosessissa onnistutaan ottamaan kaikki asianosaiset mukaan siten, että niin hauraat valtiot kuin nousevat taloudetkin voivat ja haluavat sitoutua tavoitteisiin. Asetelma on nyt toisenlainen kuin 2000-luvun­ alussa, jolloin laadittiin YK:n vuosituhatjulistusta ja vuosi­tuhattavoitteita. Silloin valmistelu­työ oli paljon tiiviimmin YK:n sihteeristön ja YK:n kehitysohjelman (UNDP) vastuulla.

Vuonna 2001 hyväksyttiin kahdeksan vuosituhattavoitetta. Seitsemästä ensimmäisestä kansainvälinen yhteisö on pitkälti yksimielinen. Näillä tavoitteilla pyritään parantamaan kaikkein heikoimmassa asemassa olevien – naisten ja lasten­ –
asemaa, ja kaikissa seitsemässä tavoitteessa on edistytty.

Parhaita tuloksia on saatu köyhyyden ja hi-viruksen/aidsin vastai­sessa taistelussa, vaikka tulokset vaihtelevatkin alueellisesti paljon. Myös puhtaan juomaveden saata­vuus, peruskoulutuksen kattavuus ja koulutuksen tasa-arvo ovat parantuneet.­ Hälyttävää on kuitenkin se, että äiti- ja lapsikuolleisuuden vähentäminen on pahasti jäljessä asetetuista tavoitteista.

Seitsemän kansallisen tason tavoitteen lisäksi sovittiin kahdek­sannesta tavoitteesta, globaalin kumppanuuden luomisesta kehitykseen. Suuria toiveita kohdistettiin kansainvälisestä kaupasta käytäviin neuvotteluihin, edullisten lääkkeiden ja teknologian saatavuuteen sekä kehittyvien maiden velkaongelman hoitamiseen. Lisäksi kaikkein köyhimmille maille – jotka ovat usein myös hauraita valtioita – luvattiin erityistä huomiota.

Seitsemästä ensimmäisestä vuosituhattavoitteesta poiketen globaalille kumppanuudelle ei kuitenkaan määritelty konkreettisia mittareita. Tavoitteessa ei myöskään puututtu köyhyyden ja kansainvälisen politiikan välisiin yhteyksiin.

Viime kesänä Rio de Janeirossa pidetyssä YK:n kestävän kehityksen konferenssissa (Rio+20) nousi esiin ajatus kestävän kehityksen tavoitteiden määrittelemisestä. Nämä tavoitteet voitaisiin yhdistää vuosituhattavoitteiden arviointiin. Ehdotusta puoltaa se, että köyhyys kytkeytyy sosiaalisiin ja taloudellisiin sekä ympäristö- ja turvallisuuskysymyksiin. Ihmisoikeuskysymykset on otettu yhä painokkaammin mukaan köyhyydestä käytävään keskusteluun, mikä ei ole kaikkien maailman hallitusten mieleen.

Vuosituhatjulistus ja vuosituhat­tavoitteet ovat edelleen pätevä perusta köyhyyden vastaiselle työlle, mutta köyhyyttä on osattava lähestyä uudella tavalla.

Edellä mainitut kaksi köyhien ryhmää toimivat hyvänä esimerkkinä: yksikään 45 hauraasta valtiosta ei ole tavoittanut yhtään vuosituhattavoitetta. 1,2 miljardia ihmistä on jäämässä tyystin syrjään kehityksestä. Samat ihmiset kärsivät pahiten myös huonosta kansainvälisestä ja kansallisesta hallinnosta sekä demokratian puutteesta – oli kyse sitten ruokapulasta, ympäristötuhoista tai talousvaikeuksista. Heikosta hallinnosta kärsivät maat ovat kyvyttömiä hallitsemaan luonnonvarojaan kestävästi, valvomaan öljy- ja kaivos­teollisuuden toimintaa tai kontrolloimaan asekauppaa.

Kuitenkin suurin osa – miltei 70 prosenttia – maailman köyhistä elää nykyään keskituloisissa maissa. Köyhyyden keskittyminen nouseviin talouksiin tuo köyhyyden vastaiseen työhön omat vaikeutensa. Seitsemän konkreettista vuosituhattavoitetta ovat luonteeltaan sellaisia, että kaikkien on ollut helppo hyväksyä ne. Kukapa vastustaisi parempaa koulutusta, kohentunutta lasten terveyttä tai tarttuvien tautien vastaista työtä?

Tavoitteiden kansallinen arviointi voi kuitenkin nostattaa torjuntareaktion. Kun arviointiin tuodaan mukaan kysymykset sosiaalisista, poliittisista ja taloudellisista oikeuksista, valtiot vetoavat kärkkäästi omaan suvereniteettinsa. Eikä kehityspoliittisista tavoitteista ole mahdollista sopia ilman kaikkien valtioiden sitoutumista.

Niin hauraissa kuin vahvoissakin valtioissa väestönkasvu sekä tarve turvata kasvavan väestön kohtuullinen toimeentulo asettavat omat haasteensa. Kansainvälisiä avainkysymyksiä ovat edelleen vastuullinen sijoittaminen ja kaupankäynti, teknologian saatavuus sekä velkaongelman hallinta. Mikäli yhteistä näkemystä ei saavuteta vuoden 2015 YK:n yleiskokoukseen mennessä, uhkaa köyhyysongelma jäädä ratkaisematta.