Analyysissä käsitellään kahta institutionaalista mallia, joiden avulla sisällissodan jälkeistä konfliktitilannetta voidaan hallita. Yleensä sisällissodan osapuolet päätyvät vallanjakomalliin, jossa kilpailevat ryhmät ja vähemmistöt jakavat valtaa valtiovallan eri ulottuvuuksien mukaan (power-sharing). Niitä voivat olla esimerkiksi poliittinen, sotilaallinen, alueellinen kuin taloudellinen valta.
Viimeaikaisen tutkimuksen mukaan konfliktin uusiutumisen riski on sitä pienempi mitä useammista vallanjaon ulottuvuuksista rauhansopimuksessa sovitaan. Tämän vallanjakomallin kriitikot tosin korostavat, että tämänkaltaiset vallanjaon mekanismit eivät vahvista konfliktin osapuolten yhteistä identiteettiä ja että mekanismeissa on piirteitä, jotka ovat ristiriidassa demokraattisten periaatteiden kanssa.
Toinen vallanjakomalli perustuu ajatukseen siitä, että kilpailevien ryhmien intressit tulevat parhaiten edustetuiksi järjestelmässä, jossa valta on jaettu lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovaltaan kolmijako-opin mukaisesti. Tässä mallissa (power-dividing) jokaisen instituution edustajat valitaan eri menetelmillä ja instituutioiden erottelulla pyritään takaamaan se, ettei mikään intressiryhmä pysty päättämään asioista yksin. Valtiovaltaa on lisäksi rajoitettu siten, että valtio ei pysty säätämään lakeja kysymyksistä, jotka liittyvät identiteettipolitiikkaa. Siten kilpailevien ryhmien kiistat siitä, mitkä ryhmät tunnustetaan virallisesti ja kuinka paljon valtaa kullakin niistä on, eivät nouse käsiteltäviksi valtiotasolla.
Tämänkaltaista institutionaalista mallia noudatetaan esimerkiksi Yhdysvaltain perustuslaissa. Mallin kriitikot kuitenkin huomauttavat, että tällaisia vallanjakoinstituutioita ei ole otettu käyttöön yhdessäkään sisällissodasta toipuvassa valtiossa. Siksi on toistaiseksi epäselvää, kuinka tehokkaita nämä rakenteet olisivat konfliktien hallinnassa.