yhteenveto
Yhdeksi Suomen keskeiseksi ulko- ja turvallisuuspoliittiseksi päämääräksi on voimassa olevassa hallitusohjelmassa mainittu liikkumavaran ylläpitäminen ulko- ja turvallisuuspoliittisissa ratkaisuissa. Tämän voi katsoa olevan Suomelle eräänlainen historiallinen dilemma: Venäjän kyljessä mutta nykyään osana länttä liikkumavara ei koskaan ole itsestäänselvyys, vaan se vaatii jatkuvaa hallintaa. Jos liikkumavarasta ei aktiivisesti pidetä kiinni, se saattaa alkaa asteittain kaventua.
Tämän selvityksen mukaan Venäjän ulko- ja sotilaspoliittiset päämäärät eivät ole muuttuneet, mutta keinot niiden saavuttamiseksi ovat. Venäjä on aiempaa kyvykkäämpi ja motivoituneempi sotilaalliseen voimankäyttöön poliittisten ja taloudellisten päämääriensä saavuttamiseksi. Sotilaallisen voiman lisäksi se käyttää jatkuvasti myös monia ei-sotilaallisia painostuskeinoja.
Nykyisessä tilanteessa Suomen on tärkeää vahvistaa strategista kokonaiskuvaansa ja strategista ennakointiaan. Yksittäistapausten sijaan tulee analysoida, minkälaisia kokonaisuuksia ja prosesseja pintakerroksen alla on käynnissä.
Suomen politiikka Venäjän luomiin riskeihin varautumiseksi on pitkälti oikeansuuntaista. Jatkossa Suomen tulee panostaa ennen kaikkea kahteen asiaan: oman yhteiskuntansa ja kansainvälisen yhteistyön vahvistamiseen.
Oman yhteiskunnan osalta tämä koskee muun muassa kansalaisten henkisen kriisinsietokyvyn lisäämistä, valtion poliittisen ja viranomaisjohdon valppauden ja toimintakyvyn takaamista, lainsäädännön päivittämistä sekä puolustukseen ja tiedusteluun panostamista. Kansainvälisen yhteistyön merkitystä Suomelle on vaikea yliarvioida. Yksin Suomi on haavoittuvainen, mutta yhdessä Pohjoismaiden, EU:n ja muiden läntisten kumppaniensa kanssa se on paremmin suojattu.
Venäjän kanssa tulee ylläpitää kahdenvälisiä suhteita. Niitä tulee kehittää sellaisissa kysymyksissä, joissa kehittäminen on mahdollista, ottaen samalla huomioon Venäjän ulkopoliittisten toimintatapojen muutoksen aiheuttamat riskit. Suomen etu on edistää yhtenäistä ja realistiselle käsitykselle perustuvaa EU:n yhteistä politiikkaa. Toisin kuin asia usein esitetään, nämä kaksi ulkopolitiikan toimintaraidetta eivät ole toisilleen vaihtoehtoisia vaan toisiaan täydentäviä.