yhteenveto
Suomen ja Ruotsin yhtäaikaiset Nato-jäsenyydet mahdollistavat pohjoismaisen puolustusyhteistyön syventämisen. On aika lujittaa pohjoismaista puolustusbrändiä käytännönläheisesti ja joustavasti.
Pohjoismainen puolustusyhteistyö on vielä kehitysasteella, vaikka yhteistyöllä on pitkä yhteinen historia ja Pohjoismaat jakavat yhä samankaltaisempia uhkakäsityksiä, toimintatapoja sekä intressejä geopoliittisessa toimintaympäristössään. Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys mahdollistaa uusia avauksia turvallisuus- ja puolustusyhteistyössä.
Pohjoismaista yhteistyötä on aiemmin kritisoitu siitä, että sillä ei ole riittäviä keinoja alueen nousevien geopoliittisten jännitteiden torjumiseksi. On väitetty, että Pohjoismailla ei ole tarvittavia välineitä, institutionaalisia rakenteita tai poliittista tahdonvoimaa yhteispohjoismaisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämiseksi. Esityksiä yhteistyön vakiinnuttamiseksi ja nykyisten yhteistyömuotojen, kuten pohjoismaisen puolustusyhteistyön NORDEFCO:n syventämiseksi, on kuitenkin tehty.
Viime vuosina pohjoismainen puolustusyhteistyö on kehittynyt erityisesti kahden- ja kolmenvälisesti. Suomi ja Ruotsi ovat esimerkiksi vahvistaneet yhteistyötä operatiivisessa suunnittelussa, tilannekuvayhteistyössä, isäntämaatuessa ja harjoituksissa. Vuonna 2020 solmittu Suomen, Ruotsin ja Norjan kolmenvälinen aiesopimus puolestaan hahmotteli pyrkimystä toteuttaa yhteisiä operaatioita kriisitilanteissa.
Elokuussa 2022 Pohjoismaiden pääministerit nostivat esille tarpeen harmonisoida kansalliset ja Naton puolustussuunnitelmat, ja marraskuussa Suomen, Ruotsin ja Norjan puolustusministerit allekirjoittivat aiejulistuksen pohjoismaisen yhteistyön syventämiseksi.
Ukrainassa käynnissä olevan täysimittaisen sodan ja Euroopassa nousevien geopoliittisten jännitteiden vuoksi tarve koordinoidumpaan pohjoismaiseen yhteistyöhön on välttämättömämpi kuin koskaan ennen.
Syventyvän pohjoismaisen turvallisuus- ja puolustusyhteistyön painopisteen tulee olla ensisijaisesti Pohjoismaiden oman maantieteellisen alueen pitäminen vakaana. On odotettavissa, että suurvaltakilpailu arktisella alueella Yhdysvaltain, Venäjän ja Kiinan välillä voimistuu, mikä johtaa arktisen alueen väistämättömään turvallistamiseen. Siksi on tärkeää, että Pohjoismailla on yhteinen strateginen ymmärrys arktisesta alueesta.
Itämeren alueella sitä vastoin suorituskykyjen ja resurssien jakaminen voisi keskittyä ilma- ja merivalvontaan. Suomen pitkä raja Venäjän kanssa korostaa tarvetta toimia yhteispohjoismaisesti myös maalla, kun Suomesta tulee Naton rajavaltio.
Pohjoismaat voisivat vastata nykyistä koordinoidummin myös hybridiuhkiin. Tänä vuonna alueella on nähty useita vihamielisiä sabotaasitoimia, kuten Nord Stream -kaasuputkien räjäytykset Itämerellä, tietoliikennekaapeleiden tuhoamista Norjassa, erimuotoisia kyberhyökkäyksiä ja lisääntynyttä vakoilua kriittisen infrastruktuurin lähellä. Näistä tilanteista saatuja oppeja tulisi hyödyntää kokonaismaanpuolustuksen kehittämisessä ja yhteisen pohjoismaisen kriisinsietokyvyn rakentamisessa.
Pohjoismaiden on Naton jäseninä täytettävä lisäksi liittokunnan taakanjako- ja puolustusmenojen kriteerit. Kaikkien Pohjoismaiden on investoitava riittävästi kansalliseen puolustukseen, saavutettava pitkällä aikavälillä Naton kahden prosentin bkt-puolustusmenotavoite sekä pohtia luovia tapoja niukkojen kansallisten resurssien jakamiseen suorituskykyjä kehitettäessä. Näiden tavoitteiden saavuttaminen ei ainoastaan vahvista Naton yhteistä puolustusta vaan myös yhteispohjoismaista puolustuskykyä.
Turvallisuus- ja puolustusyhteistyön vahvistamisen tulisi tapahtua ensisijaisesti Naton voimassa olevan puolustussuunnitteluprosessin ja -rakenteiden kautta. Pian 32 jäsenmaan liitossa eroja ja eturistiriitoja ei voida välttää.
Jäsenmaiden erilaiset geostrategiset intressit ja kansalliset suorituskykyportfoliot ovat jo johtaneet väistämättömään erikoistumiseen suorituskykyjen kehittämisessä. Suomen ja Ruotsin liityttyä Naton jäseniksi yhteispohjoismaisia tavoitteita voitaisiin määrittää osana Naton yhteistä puolustussuunnitteluprosessia (NDPP). Pohjoismaiden tulee kuitenkin olla itse aloitteellisia, jotta maiden ääni tulisi paremmin kuulluksi transatlanttisessa yhteisössä.
Äänen voimistamisen ei kuitenkaan tule johtaa pysyvän pohjoismaisen blokin muodostumiseen Naton sisällä. Sen sijaan lähestymistavan tulisi olla käytännönläheinen ja joustava, ja sen tulisi perustua Naton kollektiivisen puolustuksen ydinkysymyksiin. Pohjoismaat voisivat edelleen tiivistää yhteistyötä suorituskykyjen kehittämisessä sekä toimia yhdessä Nato-johtoisissa harjoituksissa ja kriisinhallintaoperaatioissa. Alueella tapahtuvia operaatioita voitaisiin johtaa pohjoismaisesta operatiivisesta johtoportaasta.
Strategisessa ja operatiivisessa suunnittelussa on tehtävä pysyvämpiä pohjoismaisia ratkaisuja: esimerkiksi Naton pohjoisen reunustan maille voitaisiin laatia yhteinen alueellinen puolustussuunnitelma. Naton harjoitustoiminnassa yhteistyötä tulisi puolestaan tehdä joustavammin muidenkin jäsenmaiden kesken. Esimerkiksi Britannian JEF-aloite kriisivalmiuksien kehittämisestä voisi toimia välineenä yhteisten, laajempien pohjoismaisten harjoituskonseptien kehittämiseksi erittäin kylmiin olosuhteisiin.
Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys tarjoaa Pohjoismaille ainutlaatuisen mahdollisuuden vahvistaa omakuvaansa globaaleina turvallisuuden tuottajina. Tämän omakuvan perustana on pohjoismainen identiteetti ja sen määrittäminen suhteessa toisiin toimijoihin sekä pohjoismaiset arvot – demokratia, oikeusvaltio, ihmisoikeuksien kunnioittaminen, tasa-arvo ja kestävyys. Kun Pohjoismaat tulevat yhä kokonaisvaltaisemmin osaksi transatlanttista yhteisöä, näiden arvojen on pysyttävä uuden pohjoismaisen turvallisuus- ja puolustusbrändin ytimessä.
