yhteenveto
Pääministeri Vladimir Putin on hahmotellut suunnitelmiaan Venäjän tulevaisuutta varten vaalien alla julkaistuissa lehtiartikkeleissa. Todellinen ongelma ei kuitenkaan ole se, mitä Venäjällä pitäisi tehdä, vaan se, miten tavoitteet saavutetaan. Tähän kysymykseen Putin ei tarjoa vastausta.
Yleisen käsityksen mukaan Venäjällä eletään jo uusien sääntöjen mukaan – kukaan tosin ei osaa sanoa tarkasti, mitä nuo säännöt pitävät sisällään.
Hyvänä esimerkkinä käy niin kutsuttu Putin-suunnitelma, Putinin puheenvuoroista koottu tekstivalikoima, joka toimi vuoden 2008 presidentinvaalien epävirallisena vaaliohjelmana. Ani harva on varsinaisesti lukenut suunnitelmaa, mutta kaikki muistavat kyllä vaalimainokset, jotka neljä vuotta sitten hallitsivat maisemaa niin pienissä kylissä kuin suurkaupungeissa.
Tällä kertaa Putin on esitellyt suunnitelmiaan äänestäjille julkaisemalla tammi- ja helmikuun aikana sarjan artikkeleita Venäjän tärkeimmissä sanomalehdissä. Putinin odotetaan voittavan 4. maaliskuuta järjestettävät presidentinvaalit selvästi. Hänen kannaltaan vaalissa ei olekaan kyse kilpailusta presidentinvirasta, vaan hänen tulevan presidenttikautensa oikeutuksesta. Lehtikirjoittelu ei tietenkään ole sama asia kuin vapaiden ja oikeudenmukaisten vaalien järjestäminen. Antautumalla julkiseen keskusteluun muuallakin kuin valtiollisessa televisiossa Putin haluaa viestiä olevansa valmis palaamaan valtion johtoon – ja, mikä tärkeämpää, vakuuttaa, että hänellä on tarjota ratkaisuja Venäjän tulevaisuuden haasteisiin.
Ensimmäinen kirjoitus julkaistiin 16. tammikuuta Izvestija-lehdessä, ja siinä Putin hahmotteli Venäjän lähivuosien riskejä ja haasteita. Seuraavaksi hän otti käsittelyyn etnisyyskysymykset Nezavisimaja Gazeta -lehdessä 23. tammikuuta. Kolmas teksti julkaistiin Vedomostissa 30. tammikuuta, ja siinä Putin listasi keskeisiä linjauksia uudesta talouspolitiikasta. Kommersantissa 6. helmikuuta julkaistu neljäs artikkeli esitteli Putinin ajatuksia demokratiasta ja hallinnosta. Sitä seurasi sosiaalipoliittinen katsaus 13. helmikuuta Komsomolskaja Pravdassa. Kuudes artikkeli ilmestyi 20. helmikuuta Rossiiskaja Gazetassa ja keskittyi armeijan uudistuksiin ja asehankintoihin. Viimeisin kirjoitus julkaistiin 27. helmikuuta Moskovskie Novosti –lehdessä, ja sen aiheena olivat Venäjän ulkopoliittiset intressit.
Kaikissa artikkeleissaan Putin esittää perinteisen venäläisen kysymyksen: mitä on tehtävä? Vastauksena siihen hän käy läpi erilaisia teemoja ja antaa kymmeniä konkreettisia toimenpide-ehdotuksia. Hän ehdottaa esimerkiksi köyhyyden poistamista vuosikymmenen loppuun mennessä, 25 miljoonan uuden innovaatioperustaisen työpaikan luomista ja korkean teknologian tuotteiden viennin kaksinkertaistamista. Lisäksi valtion tulisi ratkaista esikoulujen ja päiväkotien jonotusongelmat, turvata edullisten asuntojen saatavuus suurissa kaupungeissa, houkutella maahan ammattitaitoisia työntekijöitä ja kääntää laskeva väestökehitys taas nousuun. Kauniiksi lopuksi Venäjän sotateollisuudelle pitäisi antaa uutta pontta ja siitä pitäisi tehdä uuden innovaatiotalouden veturi vuoteen 2020 mennessä.
Yksikään Putinin aivoituksista ei ole synnyttänyt suuria uutisia. Kaikki tietävät muutenkin, mitä Venäjällä pitäisi tehdä; varsinainen kysymys on siinä, miten päämäärät saavutetaan. Tähän haasteeseen Putinin kirjoitukset tarjoavat vain epäsuoria vastauksia.
Putin näyttää kirjoituksillaan reagoivan Venäjällä meneillään olevaan poliittiseen kriisiin. Hän ei kuitenkaan sano mitään, minkä voisi tulkita myönnytyksenä oppositiolle. Lähinnä hän pyrkii esittäytymään johtajana, joka ymmärtää muutoksen tarpeen ja on halukas käynnistämään uudistuksia eri alueilla – mutta joka myös määrittelee uudistusten tahdin eikä suostu neuvottelemaan siitä.
Putin mainitsee esimerkiksi puolueiden ja presidenttiehdokkaiden rekisteröintiä sekä kuvernöörien suoraa vaalia koskevat aloitteet, jotka presidentti Dmitri Medvedev toi julki viime vuoden lopulla, ”tärkeinä osina” pyrkimyksessä uudistaa maan poliittista ilmapiiriä. Putin vaikuttaa kuitenkin olevan vakuuttunut, että ilman ”erityismekanismien” luomista politiikka surkastuu demokratian irvikuvaksi ja silkaksi ilveilyksi. Konkreettisesti nämä erityismekanismit tarkoittaisivat ”kaikilla hallinnon tasoilla käytävää laajaa keskustelua koskien lakeja, päätöksiä ja hankkeita”, johon kaikkien kansalaisten odotetaan osallistuvan internetin kautta. Tämän ”verkkodemokratian” toivotaan auttavan viranomaisia tekemään viisaita päätöksiä ja varmistavan sen, että paikalliset ja alueelliset viranomaiset toimivat alueidensa parhaaksi.
Toistaiseksi Putinin vaaliruletti ei kuitenkaan ole innostanut Venäjän luovaa luokkaa. Käsitys nöyristelevästä ja passiivisesta alamaiskansalaisesta kun alkaa olla jo aikansa elänyt. Vedomosti-lehden yleisönosastolla eräs kirjoittaja totesikin, että vaikka kansalaiset yhä luottavat Putiniin, he eivät enää kuuntele häntä. Poliittisia suuntaviivoja piirtäessään Putin tuntuu käyvän aivan toista keskustelua kuin hänen yleisönsä. Hän viittaa ”sekasortoiseen 1990-lukuun” mutta ei sano mitään siitä, mikä on mennyt pieleen 2000-luvulla. Venäjän julkisessa keskustelussa puolestaan 1990-luvun kokemukset eivät juuri ole esillä, vaan maan nykytilaa vertaillaan joko finanssikriisiä edeltävään aikaan tai ulkomaihin.
Tässä juuri on ongelman ydin. Vaikka Putinin kirjoitukset heijastavat muuttuvaa poliittista tilannetta, Putinilla on tarjota vain samoja vanhoja ratkaisuja. Kansalaisten enemmistö haluaa jotakin muuta: ennustettavuutta, oikeudenmukaisuutta – eikä ainakaan vanhojen virheiden toistamista, vaikka vallanpitäjät kutsuisivatkin sitä ”vakaudeksi”.