yhteenveto
Vladimir Putinin kolmas kausi Venäjän presidenttinä on kuin kevytversio Neuvostoliittoa 30 vuotta sitten johtaneen Juri Andropovin kaudesta. Kansalaisten perusoikeuksia poljetaan, mutta Putinin on varottava tallomasta eliitin varpaille. Pyrkimykset Venäjän modernisoimiseksi on hylätty.
Kun Vladimir Putin valittiin vuosi sitten kolmannelle kaudelleen Venäjän presidentiksi, hänen välittömät haasteensa liittyivät kansalaisten protestimielialaan. Putinilla oli vastassaan joukko aktivoituneita venäläisiä, jotka eivät enää halunneet hyväksyä sitä, että koko Venäjän hallintojärjestelmä pyörii yhden miehen ympärillä. Putinin luoma ”vallan vertikaali” ei myöskään pystynyt pitämään maata otteessaan yhtä tehokkaasti kuin aiemmin, joten Putinin oli toimittava nopeasti palauttaakseen asiat ennalleen. Lisäksi hänen oli pyrittävä varmistamaan valtarakennelmansa pysyvyys. Sitä leimaavat hyvä veli -verkostot, korruptio ja valikoiva oikeudenkäyttö. Putinin järjestelmässä uskollisuus esimiehille on tärkeämpää kuin hallinnon tehokkuus.
Putinin linjaa voi luonnehtia eräänlaiseksi kevytversioksi Neuvostoliittoa vuosina 1982–1984 johtaneen Juri Andropovin kaudesta. Andropovin haasteena oli Neuvostoliiton taloudellisen kilpailukyvyn heikkous. Hänen ratkaisunsa ei ollut rakenteiden uudistaminen vaan tiukemman kurin ylläpitäminen. Erojakin on: Andropov pyrki pitämään otteessaan koko yhteiskunnan ja sen eliitin. Putin puolestaan muokkaa lainsäädäntöä ja hallintoa ja antaa ymmärtää, että järjestelmä on tarvittaessa valmis jyrkkiin sortotoimiin. Käytännössä Putinin järjestelmä ei kuitenkaan mene näin pitkälle, vaan pitäytyy valikoivassa oikeudenkäytössä.
Venäjällä on säädetty perusoikeuksia polkevia lakeja, mutta vielä niitä ei ole sovellettu käytännössä. Valitettavasti on todennäköistä, että jotkut protestiliikkeen edustajat joutuvat telkien taakse, mutta laajamittaiset tuomiot olisivat hallinnon kannalta kaksiteräinen miekka. Ne herättäisivät ihmisissä sekä solidaarisuuden tunnetta että pelkoa siitä, että hallinnon sortotoimet voivat osua omalle kohdalle. Nämä tunteet puolestaan voisivat antaa protestiliikkeelle uutta nostetta. Lisäksi suuri hyökkäys protestiliikettä vastaan tahraisi Venäjän mainetta ulkomailla, mikä hankaloittaisi maan kansainvälistä toimintaa. Venäjä toimii tämän ja ensi vuoden aikana sekä G20- että G8-ryhmien puheenjohtajamaana, ja vuoden 2014 helmikuussa se isännöi talviolympialaisia Sotšissa.
Vielä tarkempi Putinin on oltava suhteessaan maansa eliittiin. Yhtäältä presidentti haluaa tehdä selväksi, että eliitin jäsenillä on velvollisuus tukea nykyjärjestelmää, koska he hyötyvät siitä. Putin haluaa tehdä lopun siitä, että eliitti ansaitsee rahansa Venäjällä mutta käyttää ne ulkomailla. Toisaalta eliitin varpaille ei voi astua liian voimakkaasti, sillä tämä voisi johtaa eräänlaiseen yläluokan kapinaan. Jos lääninherra menettää aateliston tuen, valtajärjestelmä luhistuu ennen pitkää.
Ei ole sattumaa, että parlamentin käsittelyyn tuodulla presidentin lakialoitteella halutaan kieltää valtion virkamiehiltä ulkomaiset pankkitilit mutta ei ulkomaisia kiinteistösijoituksia. Laki sisältää useita porsaanreikiä ja vain vähäisiä rangaistuksia; sen rikkominen voisi johtaa korkeintaan erottamiseen virasta, mutta ei vankeustuomioon. Näin ollen lain poliittinen viesti katoaa ilmaan.
Putinia ja Andropovia erottaa myös se, että Andropov johti suljettua valtiota. Venäjän nykyinenkin johto pyrkii rajoittamaan kansalaistensa ulkomaisia kontakteja, etenkin kun virallisen linjan mukaan protestiliike on osa lännestä johdettua salaliittoa. Viime aikoina on nähty useita merkkejä siitä, että Venäjä sulkeutuu itseensä: Uusi pöyristyttävä maanpetoslaki tekee mistä tahansa venäläisten ja ulkomaalaisten välisistä kontakteista potentiaalisesti rikollista toimintaa. Uusi adoptiolaki kieltää venäläisten orpolasten adoptoinnin Yhdysvaltoihin. Venäjä myös vetäytyi Yhdysvaltain kanssa tehdystä oikeusyhteistyösopimuksesta, joka koski muun muassa huumekaupan torjumista. Kaiken huippuna on käsittämätön lakialoite, joka kieltäisi ulkomaisten elokuvien tekemisen Venäjän maaperällä.
Näyttää selvältä, että pyrkimys modernisoida Venäjää on tyystin hylätty, ainakin jos modernisoimisella tarkoitetaan talouden ja teknologian ohella myös länsimaisen oikeuskäytännön omaksumista.
Pyrkimys eristää Venäjän kansalaiset täydellisesti muusta maailmasta olisi kuitenkin mahdoton tehtävä: se kostautuisi hallinnolle, sillä nykyisin maan tilaan pettyneillä venäläisillä on mahdollisuus lähteä ulkomaille. Rajojen sulkeminen pitäisi vihan maan rajojen sisällä.
Näyttää siltä, että vuosi uudelleenvalintansa jälkeen Vladimir Putinilla ei ole paljoa perusteita väittää menestyneensä tehtävässään. Ennen väistymistään vuonna 2008 Putin oli istunut valtaistuimellaan kuin mukavassa nojatuolissa, mutta enää näin ei ole. Putinin on oltava jatkuvasti valppaana. Protestiaalto on laantunut, mutta sen perimmäiset syyt eivät ole kadonneet.
Yhteiskunnan huipulla puolestaan erilaisten ”klaanien” kilpailu esimerkiksi energia- ja puolustussektorin rahoista ja resursseista vaatii Putinilta jatkuvaa huomiota ja tasapainon vaalimista. Kaiken lisäksi mielipidetutkimukset osoittavat kansalaisten enemmistön olevan ensi kertaa sitä mieltä, että Putin on henkilökohtaisesti vastuussa Venäjän ongelmista.
Valitettava johtopäätös on, että Putinin järjestelmällä ei ole eikä sillä voi olla varasuunnitelmaa. Putinin on takerruttava valtaan loppuun asti samasta syystä kuin muidenkin itsevaltiaiden: heistä kukaan ei voi olla varma kohtalostaan, mikäli valta vaihtuu.
Näin ollen taktiikka muuttuu strategiaksi: ne taktiset keinot, joita Putinin hallinto käyttää yksinkertaisesti säilyttääkseen asemansa – olivat ne sitten menestyksekkäitä tai eivät – alkavat määrittää koko Venäjän strategista tulevaisuutta.