yhteenveto

AK-puolueen politiikkaa ja menestystä selittää osaltaan Turkissa vallalla oleva ajatus, jonka mukaan tosi muslimit ovat ottamassa Turkin valtiota uudelleen haltuunsa. Lähi-idän todellisuus ei kuitenkaan vastaa Turkin visiota itsestään alueellisena johtajana.

Oikeus- ja kehityspuolueen (AKP) 12 vuotta jatkuneen valtakauden seurauksena Turkin politiikkaa leimaa nykyään puhe ”uudesta Turkista”. Termiä viljellään kaikkialla, mutta vain harvalla tuntuu olevan selvää käsitystä siitä, mitä sillä tarkoitetaan.

Turkin presidentiksi elokuun alkupuolella valittu Recep Tayyip Erdogan ja hänen paikalleen pääministeriksi noussut Ahmet Davutoglu puhuvat joka tapauksessa uudesta Turkista itsevarmaan sävyyn. Heidän julkilausuttuna tavoitteenaan on tehdä Turkista alueen johtava maa. Keskeinen osa heidän visiotaan on presidentin valtaoikeuksien vahvistaminen siten, että presidentti johtaisi hallitusta. Tämä vaatisi kuitenkin perustuslain muuttamista, mikä onnistuu vain, jos AKP saa ensi vuoden vaaleissa vielä nykyistäkin suuremman enemmistön maan parlamenttiin.

Pääministerinä toimiessaan Erdogan joutui kohtaamaan mittavia­ haasteita: maanlaajuisen protestiliikkeen, huomattavat korruptiosyytökset, yhteiskunnan kahtiajakautumisen ja kamppailun entisen liittolaisensa Fethullah Gülenin kanssa.

Se, että hän kaikesta tästä huolimatta voitti presidentinvaalit, kertoo kahdesta pitkän aikavälin kehityskulusta: ensinnäkin Turkin talous on korkeasuhdanteessa, ja Erdogan ja AKP ovat onnistuneet rakentamaan tuekseen kansallis­mielisten ja konservatiivisten voimien blokin. Erdoganin kannattajat kokevat oman hyvinvointinsa ja asemansa käyvän käsi kädessä AKP:n menestyksen kanssa. Jotta puolue saisi seuraavissa vaaleissa taakseen selvän enemmistön, sen on pyrittävä varmistamaan, että sekä Turkin talous että AKP:n hegemoninen ideologia jatkavat voittokulkuaan.

Samat tekijät selittävät myös, miksi Ahmet Davutoglu pystyi menestyksekkäästi siirtymään ulkoministeristä pääministeriksi. Erdoganin kannattajat kutsuvat presidenttiä ustaksi, mestariksi, kun taas Davutoglun lempinimi on hoca, opettaja. Davutoglu teki ennen politiikkaan siirtymistään pitkän uran tiedemaailmassa. Hänen kirjoituksensa kansainvälisestä politiikasta ja Turkin roolista kylmän sodan jälkeisessä maailmassa ovat linjanneet Turkin ulkopolitiikkaa aina siitä lähtien, kun AKP nousi valtaan vuoden 2002 vaaleissa.

Davutoglun pyrkimys palauttaa Lähi-itään ensimmäistä maailman­sotaa edeltänyt Osmanivaltion alueellinen johtoasema on kuitenkin aiheuttanut Turkille paljon ongelmia sen jälkeen, kun Davutoglusta tuli ulkoministeri vuonna 2009. Kun AKP:n aateveljet, Muslimiveljeskunnan edustajat, nousivat arabikevään kumousten ansi­osta valtaan Tunisiassa ja Egyptissä sekä näyttivät hetken ajan pääsevän niskan päälle myös Syyriassa, Davutoglu näki tilaisuu­tensa koittaneen Turkki-johtoisen Lähi-idän rakentamiseksi. Valta on kuitenkin sittemmin vaihtunut Egyptissä, ja Syyriaan ja Irakiin on muodostumassa jihadistivaltio. Tämän kehityksen olisi pitänyt saada Turkki arvioimaan perusteellisesti uudelleen aiempaa tukeaan Syyrian sunnimilitanteille.

Isisin jihadistit muodostavat Turkille vakavan ulkoisen uhan ja ovat myös perustaneet Turkkiin oman solunsa. Davutoglun ideologisella ulkopolitiikalla on ainakin osa­vastuu Isisin menestyksestä, mutta Davutoglun asemaa AKP:ssä ei ole kyseenalaistettu; päinvastoin, nyt hänet on korotettu pää­ministeriksi.

Presidentti Erdogan ja pääministeri Davutoglu julistavat nyt yksissä tuumin ”uuden Turkin” sanomaa: Turkin tasavaltainen, länsimainen ja maallinen perintö käsitetään histo­ri­alliseksi virheeksi, jonka tuhkista uusi Turkki feenikslinnun lailla nousee.

Presidentinvaalikampanjansa aikana Erdogan ilmoitti toistuvasti edustavansa davaa, suurta aatetta. Tämä käsite on tunteellisesti hyvin latautunut: se antaa ymmärtää, että Turkin kansaa aidoimmillaan edustavat hurskaat muslimit, joita edeltävien vuosikymmenten länsimaistunut eliitti on sortanut.

Islamilaisuuden puolustamisen ja eliitin kritisoimisen voi väittää olevan vain populistista retoriikkaa, joka täytyy nähdä erillään käytännön politiikasta. Tästä näkökulmasta Turkkia tarkkailevat korostavatkin yleensä talouskasvua AKP:n suosion selittäjänä.

AKP:n kannattajien yhtenäi­syyden kannalta puolueen tarjoama ideologinen kertomus on kuitenkin aivan yhtä tärkeä: kerran niin kunniakas muslimikansa valtaa valtion takaisin itselleen. Tämä narratiivi ei vetoa vain köyhiin ja heikosti koulutettuihin, vaan se on osa myös Turkin uuden älymystön maailmankuvaa. AKP:n edustajien kolumnit turkkilaismediassa osoittavat, miten laajasti maassa levitetään ajatusta Turkista johtavana islamilaisena valtiona.

Ideologinen korostus luo odotuksia, joihin Turkin johtajien on vastattava. Ulkopolitiikan saralla islamilaisen identiteetin korostaminen on johtanut uhkarohkeisiin hankkeisiin. Lähi-idän nykyinen todellisuus ei vastaa visiota Turkista alueen johtajana. Turkin on ennemmin tai myöhemmin käytävä Isisin pystyttämän kalifaatin kimppuun kaikilla keinoilla. Ja vaikka monet arabimaiden kansalaiset ovat puoltaneet Turkin tukea Hamasille ja muille Muslimiveljeskuntaan liittyville ryhmille, se on viilentänyt Turkin välejä monien alueen maiden halli­tusten kanssa.