yhteenveto

Venäjän poliittisen eliitin piiristä on viime aikoina esitetty uudenlaista kritiikkiä Putinia kohtaan. Maan poliittinen koneisto ei tarjoa mahdollisuuksia kanavoida lisääntyvää tyytymättömyyttä rakentavaksi voimaksi, ja uhkat järjestelmän vakaudelle kasvavat.

2000-luvun alussa Vladimir Putin näyttäytyi nuorena ja dynaamisena johtajana, jollaista venäläiset olivat kaivanneet. Hän toi Venäjälle vakautta ja järjestystä sekä vahvisti maan asemaa kansainvälisesti. Putin varmisti valtion vakauden vaientamalla opposition ja palauttamalla suurliikemiehet ja aluejohtajat ruotuun. Venäläisten enemmistö nautti kohoavasta elintasosta.

Tämä on se juonikuvio, jonka imagonrakentajat ja ideologit – joita Venäjällä kutsutaan ”poliittisiksi teknologeiksi” – loivat Putinin tueksi 2000-luvulla. Puhtaasti drama­turgian kannalta tarinan olisi pitänyt päättyä edellisiin vuoden 2008 vaaleihin.

Enää Putin ei ole se karismaatti­nen johtaja, joka nousi­ parras­valoihin vuosituhannen vaih­tees­sa. ”Putinmania” on Venäjällä jo laantunut, ja hänen nykyinen kannatuksensa perustuu pääasiassa lähes täydelliselle vaihtoehtojen puutteelle.

Venäjän johtajat tiedostavat vaa­rat, jotka liittyvät kansalaisten passivoitumiseen ja vieraantumiseen poliittisesta järjestelmästä. Tämän vuoksi politiikan saippuaoopperaan on jatkuvasti tuotava uusia keinotekoisia juonenkäänteitä.

Hyvän aikaa jännitystä ylläpidet­tiin asetelmalla ”Putin vai Medvedev?”. Läntisetkin tiedotus­välineet nielaisivat syötin sellaisenaan. Saimme päivittäin lukea loputtomia pohdintoja siitä, oliko kahden johtajan suhteessa havaittavissa epäsuoria merkkejä erimielisyyksistä. Journa­listinen aallonpohja saavutettiin elokuussa, jolloin julkisuuteen tuli kuvia Putinin ja Medvedevin yhteiseltä kalaretkeltä. Kuvissa nähtiin Medvedev veneen ohjaimissa, mikä tulkittiin merkiksi siitä, että hänestä tulisi seuraava presidentti. Myöhemmin kävi ilmi, että molemmat miehet olivat ohjanneet omia veneitään.

Kun Putinin presidenttiehdokkuus julkistettiin ja johtajapari ilmoitti sopineensa tulevasta rooli­jaosta jo vuosia aiemmin, useat kommentaattorit vaikuttivat hämmentyneiltä. Medialta oli jäänyt huomaamatta kaikkein olennaisin asia: valinnalla ei ole juurikaan merkitystä. Niin Putin kuin Medvedev edustavat epädemokraattista järjestelmää, ja Medvedevin tarjoama vaihtoehto on ollut lähinnä retorinen.

Ideologien työ on käymässä yhä vaikeammaksi vakauden muuttuessa pysähtyneisyydeksi. Uudet juonen­käänteet eivät enää vakuuta, ja järjestelmää kohtaan tunnettu tyytymättömyys leviää. Epäonni onkin vaivannut viimeaikaisia poliittisen teknologian taidonnäytteitä: Yleisvenäläistä kansanrintamaa (ONF) ja oikeistoliberaalia Oikea asia -puoluetta (Pravoje delo).

Putinin maaliskuussa julkisuu­teen tuomaa ajatusta laajasta kansan­rintamasta markkinoitiin välineenä osallistaa tavallisia kansalaisia poliittiseen päätöksentekoon. Kansalaisten rooli ONF:ssä oli kuitenkin rajattu lähinnä konkreettisten käytännönläheisten ehdotusten tekemiseen – kuten vaikkapa uusien pulpettien hankkimiseksi lähikouluun. Kansalaiset näkivät projektin eliitin valtajärjestelynä, eikä Putin saanut massoja tuekseen. ONF onkin vaivihkaa laitettu hyllylle Yhtenäinen Venäjä -puolueen syyskuisen puoluekokouksen jälkeen.

Oikea asia -puolue on puolestaan­ tyypillinen esimerkki järjestelmän luomasta näennäisoppositiosta. Vallanpitäjät sopivat aiemmin tänä vuonna suurliikemies Mihail Prohorovin kanssa, että hän johtaisi ja rahoittaisi puoluetta. Syyskuussa Prohorov yllätti kaikki ilmoittamalla saaneensa tarpeeksi Kremlin määräilystä. Hän kehotti kannattajiaan hylkäämään puolueen, jonka hän väitti olevan vain poliittisten tekno­logien käsinukke.

Prohorov myös hyökkäsi avoimesti vaikutusvaltaista presidentinhallinnon apulaiskansliapäällikköä Vladislav Surkovia vastaan sanomalla, että niin kauan kuin Surkovin kaltaiset ihmiset hallitsevat Venäjällä, aito politiikan tekeminen on mahdotonta.
Prohorovin päätös tarkoittaa käytännössä, että duumaan ei ole tulossa uusia puolueita, vaan siellä nykyisin edustettuina olevat puolueet –Yhtenäinen Venäjä, kommunistit, Vladimir Žirinovskin liberaalidemokraatit ja (mahdollisesti) Oikeudenmukainen Venäjä – jatkavat hiljaista yhteis­eloaan myös seuraavalla kaudella. Tämä asetelma korostaa politiikan pysähtyneisyyttä ja tullee laskemaan äänestysaktiivisuutta.

Kun Putinin presidenttiehdokkuus syyskussa vahvistettiin yllättävän monet poliittisen eliitin jäsenet – kuten entinen valtiovarainministeri Aleksei Kudrin ja Medvedevin neuvonantaja Arkadi Dvorkovitš – ilmaisivat julkisesti pettymyksensä Medvedevin ja Putinin väliseen virkojen vaihtoon. Eliitin piiristä esitetyt kriittiset reaktiot ovat merkittäviä, sillä Venäjän nykyinen vakaus perustuu pitkälti eliitin vankkumattomaan tukeen Putinille.

Eliitin sisäiset kamppailut eivät silti tarkoita, että Venäjän poliittinen ilmapiiri olisi liberalisoitumassa. Vaikka vallanpitäjien pakkaa tullaan luultavasti sekoittamaan uudelleen presidentinvaalien jälkeen ja uusia­ juonenkäänteitä kehitellään jo, näillä toimilla ei ratkaista venäläisen yh­teiskunnan perustavia ongelmia: kilpailun ja dynaamisuuden puutetta sekä kansalaisten passiivisuutta ja kasvavaa tyytymättömyyttä huonoon hallintoon. Järjestelmä ei kykene kanavoimaan muutospaineita positiiviseksi toiminnaksi, vaan näkee kaiken kilpailun uhkana itselleen.