yhteenveto

Venäjä sai neuvoteltua tulitauon Armenian ja Azerbaidzhanin välille Vuoristo-Karabahin ”toisessa sodassa”. Se ei kuitenkaan takaa kestävää rauhaa ilman monenkeskisiä järjestelyitä.

Vuoristo-Karabahin konflikti Etelä-Kaukasiassa roihahti syksyllä. Väkivaltaisuuksien pitkittyminen, uhrien lukumäärä ja väitteet kansainvälisen humanitaarisen oikeuden rikkomisesta nostivat konfliktin hetkellisesti kansainvälisen huomion kohteeksi. Taistelut vaativat arviolta yli 4 000 kuolonuhria.

Kuusi viikkoa kestäneet taistelut päättyivät Venäjän neuvottelemaan tulitaukosopimukseen 9. marraskuuta. Siinä vaiheessa Azerbaidzhan oli ottanut voimankäytöllä haltuunsa sille kansainvälisen oikeuden mukaan kuuluvia alueita, jotka se menetti armenialaisjoukoille vuonna 1994 päättyneessä sodassa. Silloinkin Venäjä neuvotteli osapuolten välisen tulitauon.

Venäjän, Armenian ja Azerbaidzhanin päämiesten uusin yhteislausunto on tulitaukosopimukseksi kattava, mutta ei vielä takaa rauhaa. Sopimukseen on kirjattu esimerkiksi armenialaisjoukkojen vetäytymisaikataulu. Se ei kuitenkaan tarjoa eväitä armenialaisten ja azerbaidzhanilaisten välisten suhteiden normalisoinnille. Lyhyellä aikavälillä Venäjän mukanaolo lisää sopimuksen mahdollisuuksia onnistua, tosin ennen pitkää Venäjän yksipuolista kykyä moderoida kestävä rauhansopimus voi epäillä.

Vielä on epäselvää, millainen rooli jää ainoalle laajasti tunnustetulle kansainväliselle konfliktinratkaisuformaatille, Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön Etyjin Minskin ryhmän yhteispuheenjohtajille. Yhteispuheenjohtajamaita ovat Venäjän lisäksi Ranska ja Yhdysvallat. Venäjän neuvottelema sopimus vaikuttaa perustuvan osittain yhteispuheenjohtajien ehdotuksiin, jotka tunnetaan Madridin periaatteina ja perusperiaatteina. Niihin ei kuitenkaan sopimuksessa suoraan viitata.

Tiukemmin perusperiaatteiden pohjalta tehty neuvotteluratkaisu olisi todennäköisesti ollut armenialaisille parempi vaihtoehto. Nykysopimus ohittaa monet armenialaisten tavoitteet, erityisesti sen, että Vuoristo-Karabah tunnustetaan osapuoleksi. Nyt muodostuneessa sopimuksessa osapuolia on vain kaksi: Armenia ja Azerbaidzhan. Perusperiaatteiden ja nyt solmitun tulitaukosopimuksen merkittävin ero onkin se, ettei Vuoristo-Karabahin statuksesta ja hallinnosta puhuta mitään. Aiemmin oli kaavailtu, että Vuoristo-Karabahille olisi myönnetty väliaikainen status ja itsehallinto. Kokonaisuutena sopimuksen ehdot ovat armenialaisille nöyryyttävät.

Sopimuksen hinta voi nousta korkeaksi myös Azerbaidzhanille. Aiemmin se on pitänyt venäläisjoukkojen poissaoloa alueeltaan eräänä ulkopolitiikkansa merkittävimpänä saavutuksena entisen Neuvostoliiton alueen verrokkimaihinsa Armeniaan, Georgiaan, Ukrainaan ja Moldovaan nähden.

Venäläisten rauhanturvajoukkojen maine rauhantekijänä on kyseenalainen. Esimerkiksi Georgian vuoden 2008 sodan yhteydessä rauhanturvaajat muuttuivat konfliktin osapuoleksi. Vuoristo-Karabahin rauhanturvaoperaatioon osallistuu julkilausuman mukaan noin 2 000 sotilasta. Sotilaita on lähetetty 15. moottoroidusta jalkaväkiprikaatista, ja joukolla väitetään olevan sotakokemusta Donbassista Ukrainasta.

Rauhanturvajoukot ovat alueella viisi vuotta. Rauhanturvaaminen jatkuu automaattisesti toisen viisivuotiskauden, ellei yksikään osapuoli ilmaise tyytymättömyyttään tätä kohtaan.

Venäjä yrittää saada läntisiä ja monenkeskisiä toimijoita, kuten EU:ta, Yhdysvaltoja ja YK:ta tukemaan muodostunutta sopimusta jälkikäteen. Toimintamalli ei olisi uusi, mutta sen painoarvo korostuu, kun konfliktinhallinnan perusperiaatteet ja mekanismit ovat muutoksessa.

Yhteispuheenjohtajille voi langeta rauhanprosessin jatkotyö. Azerbaidzhanin mukaan yhteispuheenjohtajien toiminta on ollut tuloksetonta 25 vuoden ajan ja syy sille, miksi voimankäyttöön turvauduttiin.

Läntisten ja monenkeskisten toimijoiden on ratkaistava, miten ne suhtautuvat voimankäytöllä saavutettuihin aluepalautuksiin 2020-luvulla. Monen sääntöpohjaisuutta ajavan toimijan, kuten EU:n uskottavuus on osapuolten silmissä kärsinyt pahasti, sillä ne eivät kyenneet estämään tai lopettamaan sotatoimia. Tämä tekee venäläisen konfliktinratkaisun tukemisesta houkuttelevaa.

Antti Pihlajamaa