Länsimaat eivät halua käydä Afganistanissa pitkäaikaista sotaa, mutta ne yrittävät silti vakuuttaa afganistanilaisille, etteivät niiden joukot ole lähdössä minnekään.
Samalla länsimaat pyrkivät ”voitolliseen” vetäytymiseen. Asetetut tavoitteet pitäisi siis voida todeta saavutetuiksi. Yhtälö on vähintään haastava, ja sillä on vaikutuksensa myös Suomeen.
Presidentti Barack Obama on antanut selkeän perustelun Yhdysvaltojen läsnäololle Afganistanissa: ”Olemme Afganistanissa lyödäksemme vihollisen, joka uhkaa Yhdysvaltoja sekä liittolaisiamme ja ystäviämme.”
Vaikka Obama on puhunut kokonaisvaltaisemman kriisinhallintastrategian tarpeellisuudesta, on Yhdysvaltojen tärkein strateginen tavoite Afganistanissa ja Pakistanissa al-Qaidan ja Taleban-liikkeen eliminoiminen.
Toisenlaista linjaa edustavat Saksa ja Suomi, joissa painotetaan Afganistanin yhteiskunnan rakentamisen merkitystä. Afganistanissa ei toimita suoranaisesti ketään vastaan vaan edistetään yhteiskunnan vakauttamista, johon liittyvät läheisesti myös pehmeämmät tavoitteet, kuten naisten aseman parantaminen.
Vaikka yhteiskunnan rakentamisen ja terroristien tuhoamisen tavoitteet liittyvät toisiinsa, on tavoitteiden lähtökohtien välillä merkittävä ero.
Tavoitteiden saavuttaminen edellyttää niiden talebanien ja al-Qaidan taistelijoiden eliminoimista, joiden kanssa ei ole mahdollista neuvotella tai tehdä yhteistyötä.
Tarvitaan ”kovaa kriisinhallintaa”, jotta tavoitteet voidaan todeta saavutetuiksi sekä Suomessa että Yhdysvalloissa.
Länsimaiden näkökulmasta riittävän hyvä menestys Afganistanissa tarkoittaa kahta asiaa: pystytään osoittamaan, ettei Afganistan enää tarjoa suojapaikkaa al-Qaidalle, ja Afganistaniin saadaan luotua riittävä yhteiskunnallinen vakaus. Molemmat tavoitteet ovat hyvin suhteellisia.
Vaikka tavoitteena ei (enää) ole tehdä Afganistanista kukoistavaa demokratiaa eikä tuhota al-Qaidaa täydellisesti, on menestyksen saavuttaminen silti kovan työn takana.
Juuri nyt kun Afganistaniin tarvittaisiin pitkän aikavälin strategiasuunnitelmaa, poliittinen ilmapiiri länsimaissa näyttää suosivan lyhyen aikavälin tavoitteenasetteluja. Parhaillaan etsitään keinoja poistua maasta nopeasti ja ”vastuullisesti”. Tavoitteista tingitään samalla kun turvallisuustilanteen todetaan heikentyvän.
Afganistanin operaatiota johtava kenraali Stanley McChrystal vaatii tilanneraportissaan strategian muuttamista ja lisäjoukkojen lähettämistä Afganistaniin. Vaatimus on ymmärrettävä, sillä lisäjoukkojen avulla kyettäisiin nopeammin saavuttamaan tavoiteltu voitollinen loppuasetelma.
Koska lisäjoukkojen lähettämiseen on entistä vaikeampi saada poliittista hyväksyntää Yhdysvalloissa, maa varmasti pyytää lisäjoukkoja muilta operaatioon osallistuvilta.
Mitä Suomen pitäisi tässä tilanteessa tehdä? Suomessa on herätty hitaasti ymmärtämään, että johtavien länsimaiden tavoitteiden saavuttaminen edellyttää Afganistanissa sotilaallista toimintaa. Siis toimintaa, jossa tapetaan ihmisiä. Niin vastapuolikin toimii.
On myös huomioitava, että talebanit ovat laajentaneet toimintaansa maan pohjoisosiin, joita on ennen pidetty rauhallisina, ja että Suomi tukee Afganistanissa yhtä sisällissodan osapuolta.
Olemme sitoutuneet Isaf-operaatioon vahvasti, joten osallistumistamme tulee arvioida nykytilanteen pohjalta. Osallistumme erilaiseen operaatioon kuin se, mihin poliittisesti alun perin päätettiin osallistua.
Suomessa puhutaan kriisinhallinnan luonteen muuttumisesta, mutta muutoksia ei haluta soveltaa käytäntöön. Jos operaatiota pidetään tärkeänä, on oltava valmiudet muuttaa toimintatapoja.
On ristiriitaista yhtäältä todeta, että tilanne on muuttunut ja paljon haastavampi kuin Afganistaniin lähdettäessä, ja toisaalta sanoa, ettei Suomen panosta tai toimintamuotoja tarvitse muuttaa.
Paikallisten turvallisuusviranomaisten koulutuksen tukeminen on Suomen näkökulmasta tehokkain tapa parantaa turvallisuustilannetta, koska emme ole valmiita osallistumaan etenkin Yhdysvaltojen vaatimaan kovaan kriisinhallintaan.
Suomessa ilmenee haluttomuutta perustella kansalaisille, miten Afganistanissa voidaan menestyä. Ilman selkeitä perusteluja ei voida odottaa, että ihmiset suhtautuisivat kärsivällisesti mahdollisiin tappioihin.
Menestyksen saavuttamisen strategiasta on kyettävä keskustelemaan. Poliitikot ja media ovat yleensä kiinnostuneita strategioista, jotka koskevat operaatioon lähtemistä tai siitä vetäytymistä. Niiden välissä olevaan ”likaisen työn strategiaan” ei yleensä haluta puuttua. Nyt siihen on tarvetta.
Afganistanin tilanne ei muutu nopealla aikataululla. Tarvitaan kärsivällisyyttä – myös Suomessa.
Vaikka Afganistanin tulevaisuutta ei rakennetakaan kestävästi taisteluilla, on sotilaallisella toiminnalla nyt – halusimme tai emme – keskeinen merkitys. Jotta pehmeämpään kriisinhallintaan todella olisi mahdollisuuksia, menestystä olisi ensin saavutettava sotilaallisesti. Sotilaallisen toiminnan tärkeys olisi siksi tiedostettava kaikissa Isaf-maissa.
Suomella on Afganistanissa neljä vaihtoehtoa:
1. Pidetään osallistuminen (määrä ja osallistumistapa) ennallaan tilanteen muuttumisesta huolimatta.
2. Lisätään joukkojen määrää ja poistetaan kansalliset varaukset, jolloin myös taktiset hyökkäykset ovat mahdollisia.
3. Muutetaan osallistumistapaa vastaamaan nykyistä turvallisuustilannetta ja menestymisen strategiaa. Vaihtoehto viittaa paikallisten turvallisuusviranomaisten kouluttamiseen.
4. Todetaan, että muuttuneessa tilanteessa Isaf-operaatio ei kuulu Suomen kriisinhallintatoimintaan. Vedetään joukot pois ja hyväksytään sen poliittiset seuraukset.
Afganistanin operaatioon osallistumista arvioitava uudelleen