Protektionismi uhkaa nurkan takana

Jotta välttäisimme talouskriisin syvenemisen, vaaditaan protektionismin torjumista. Tämä vaatimus on perusteltu, koska varma tapa syventää kriisiä on rajoittaa kansainvälistä kauppa- ja investointivirtoja. Vaikka nykyistä kriisiä ei voi verrata 1930-luvun lamaan, on sieltä jäänyt pysyväksi opetukseksi protektionismin tuhoisat vaikutukset. Oman talouden suojelu oli keskeinen piirre kommunismin pystyttämisessä Neuvostoliittoon ja Saksan luomassa etupiirissä Euroopassa, mutta myös Franklin D. Rooseveltin hallinnon New Dealilla oli protektionistisia piirteitä.


 


Viimeaikainen keskustelu protektionismista on ollut yksipuolista ainakin kahdessa suhteessa: poliitikkojen puheet ja teot eivät vastaa toi­siaan ja protektionismi käsitetään liian kapeasti. Protektionismin vaarat ovat kaikkein ilmeisempiä viennistä voimakkaasti riippuvissa talouksissa, Suomi niiden joukossa. WTO:n ar­vion mukaan maailmankauppa supistuu tänä vuonna yhdeksän prosenttia, mikä on ensimmäinen pudotus sitten vuoden 1982. Vuoden 1990 jälkeen se on kasvanut keskimäärin kuusi prosenttia vuodessa.


 


Tässä tilanteessa varsinkin Kaakkois- ja Itä-Aasian maat ovat alkaneet pohtia uudelleen vientivetoista kehitysstrategiaansa. Singapore on tässä suhteessa äärimmäinen esimerkki: teollisuuden prosessointikeskuksena sen viennin ja tuonnin arvo on 3,5 kertaa bruttokansantuotetta suurempi. Monelle Aasian maalle kotimaisen kysynnän elvyttäminen voi olla osittainen vaihtoehto vientitulojen supistumiselle, mutta 4,6 miljoonan asukkaan Singaporella sellaista vaihtoehtoa ei ole.


 


Päinvastaisista puheista huolimatta kotimaista taloutta suojellaan. Maailmanpankin arvioin mukaan G20-ryhmän 17 jäsenmaata on turvautunut kaikkiaan 47 kaupan rajoitukseen. Tunnettuja esimerkkejä ovat Intian tuontiteräkselle ja Venäjän ulkomailta tuotaville autoille määräämät tullit. Maailman kauppajärjestö ja alueelliset kauppasopimukset suojelevat 75 prosenttia maailmankaupasta erilaisilta rajoituksilta, mutta varsinkin nousevat teollisuusmaat voivat kiertää WTO:n säännöksiä. Tuonnin rajoitukset ovat erityisen yleisiä kehitysmaissa.


 


Teollisuusmaissa perinteinen tuonnin rajoittaminen ei ole nykyään protektionismin keskeisin ilmentymä, vaikka se onkin saanut vauhtia niiden massiivisista elvytyspaketeista. Tunnetuin esimerkki on Yhdysvaltojen elvytyspakettiin liitetty Buy American -lauseke, jota maan kongressissa hieman lievennettiin muiden siihen osoittaman voimakkaan arvostelun vuoksi. Vastaavia vaatimuksia kotimaisen tuotannon suosimisesta elvytyspolitiikassa on esitetty ainakin Ranskassa, Englannissa ja Japanissa.


 


Ranskan politiikassa kotimaisen suosiminen on ollut voimakkaasti esillä. Presidentti Nicolas Sarkozy onnistui alkuvuodesta saamaan aikaan pienoisen kriisin EU:ssa vaaties­saan, että maan autoteollisuus ei saa käyttää hallituksen tarjoamaa pelastuspakettia ulkomailla tapahtuvaan tuotantoon. Tämä vaatimus herätti vastalauseiden myrskyn erityisesti Tšekin tasavallassa ja Slovakiassa, joiden työllisyyteen ranskalaisten autofirmojen tuotannolla on vaikutusta.


 


Onkin oireellista, että erityisesti EU:n uusissa jäsenmaissa on korostettu tarvetta säilyttää yhteismarkkinat toimivana järjestelynä. EU:n komissio painosti Ranskan luopumaan suunnitelmistaan autoteollisuudessa.


 


Protektionismin uhka on leviämässä perinteisen hyödyketuotannon ja -kaupan ulkopuolelle. Maailmankauppa ei toimi enää ricardolaisen suhteellisen edun, vaan vertikaalisen erikoistumisen periaatteella. Useilla teollisuudenaloilla toimivat maailmanlaajuiset tuotantoketjut, joissa komponentteja siirretään yli rajojen lopputuotteen kokoavaan maahan.


 


Kansainväliset tuotantoketjut vaikuttava kauppaan ainakin kahdella tavalla. Ne integroivat maailmantaloutta tehokkaasti, minkä vuoksi tuotannon supistuminen välittyy nopeasti kauppavirtoihin. Toisaalta tuotannon järjestäminen ohi kansallisten rajojen vaikeuttaa tuontitariffeihin perustuvaa suojelupolitiikkaa, mistä Yhdysvalloissa vuonna 1930 säädetty Smoot-Hawley Act on pahamaineinen esimerkki.


 


Ylijäämätalouksien valtiolliset sijoitusrahastot (sovereign wealth funds) ovat alkaneet katsella, joskin yhä varovammin, mahdollisuuksia hankkia osakkuuksia globaaleista yrityksistä. Tämä on saanut vanhoissa teollisuusmaissa aikaan protektionistisen vastareaktion. Ainakin Italia, Ranska ja Saksa ovat asettaneet rajoituksia näiden yhtiöiden investoinneille talouteensa. Päätösten taustalla on huoli, että valtiolliset sijoittajat eivät ole kiinnostuneita pelkästään markkinoilta hankittavasta tuotosta, vaan niillä on toiminnassaan myös poliittisia motiiveja.


 


Kansainvälisen finanssijärjestelmän valvontaa ollaan tehostamassa, mikä on välttämätöntä. Yhdeksi puskuriksi on kriisien varalta ehdotettu pankkien vakavaraisuussäännösten vahvistamista. Tämä sinänsä järkevä uudistus voi kuitenkin merkitä protektionismin vahvistumista, koska sen osana pankkien resurssit halutaan suunnattavan enemmän kotimaiseen rahoitukseen. Myös valuuttakurs­sien muutoksilla voi olla protektionistia vaikutuksia.


 


Protektionismin uhka on nurkan takana ja se saa avoimessa maailmantaloudessa uudenlaisia, vähemmän ilmeisiä muotoja. Toisaalta tätä riskiä ei kannata liioitella, koska sitä vastaan on noussut uusia ”automaattisia” pidäkkeitä kuten tuotannon vertikaalinen erikoistuminen.


 


Raimo Väyrynen


Ulkopoliittisen instituutin johtaja