Keski-Aasian epävakaus pakottaa Venäjän muuttamaan politiikkaansa
Helsingin Sanomat

Kirgisian hallituksen väkivaltainen kaatuminen toissa viikolla on merkki siitä, että epävakaus on lisääntynyt Keski-Aasiassa.

Kirgisian naapurivaltioissa ja entisessä emämaassa Venäjällä seurataan tarkasti poliittista kuohuntaa, joka syöksi vallasta presidentti Kurmanbek Bakijevin hallinnon.

Viimeaikainen kriisi on jo toinen iso myllerrys Kirgisiassa viiden vuoden aikana. Vuonna 2005 maan kadut täyttyivät mellakoista. Lopulta pääkaupunki Biškekin vihaiset väkijoukot savustivat vallasta presidentti Askar Akajevin hallituksen. Akajev pakeni poliittisen turvapaikan perässä Moskovaan.

Kirgisian tapahtumat kertovat, kuinka tulenarka alueen autoritaarisesti hallittujen maiden tilanne on. Niissä tuntuu yhä elettävän itsenäistymisen jälkeistä tuskallista sopeutumisvaihetta, vaikka Neuvostoliiton romahtamisesta on jo liki 20 vuotta.

Yhteinen perintö piinaa toisaalta myös Venäjää. Tuskin voidaan liikaa korostaa sitä, että Venäjä on ollut suurimman osan historiastaan muita kansoja hallinnut imperiumi.

Maa-alueeltaan yhtenäisten imperiumien keskeisin turvallisuuskysymys on pitkien ja usein hauraiden rajojen suojaaminen. Tällaiset imperiumit pyrkivätkin yleensä hakemaan turvaa laajentumalla alati laidoiltaan, valtaamalla uutta maa-alaa ja luomalla puskurivyöhykkeitä.

Strategia vaikutti olennaisesti myös Venäjän imperiumin kasvuun. Tällä logiikalla Venäjä tuli Keski-Aasiaan 1800-luvun puolivälissä ja on yhä samalla tiellä.

Venäjä ei ole enää edeltäjänsä Neuvostoliiton kaltainen maailmanvalta, mutta sillä on imperiumin menneisyys. Siksi sen on edelleen vaikeampi päästää irti entisistä alusmaistaan kuin merten takaisia maita hallinneiden entisten imperiumien. Venäjän kaltaisessa mannerimperiumissa metropolialue ja laitamaat kietoutuvat toisiinsa paljon tiiviimmin ja vahvemmin.

Koska alueellinen yhteys ei katoa tällaisen imperiumin purkautuessa, monia entisten alusmaiden tapahtumia ei voida tarkastella ja analysoida vain ulkopoliittisina ilmiöinä. Yhtä olennaista on pohtia, miten tapahtumat vaikuttavat suoraan entisen emämaan sisäpoliittiseen tilanteeseen.

Venäjän suurin huolenaihe Keski-Aasiassa on maiden sisäinen vakaus. Mikä tahansa paikallinen kahina tulkitaan suoraksi uhaksi Venäjän omalle vakaudelle ja turvallisuudelle. Pelkoja aiheuttaa esimerkiksi epäonnistunut vallanvaihto tai poliittisen vastakkainasettelun kärjistyminen, islamilaiskapinallisten nousu maallista hallintoa vastaan tai paikallisten etnisten ryhmien eripura.

Korostamalla vakauden merkitystä Venäjän johto viestii, että se haluaa pitää Keski-Aasian nykyiset valtarakenteet pystyssä. Tähän pyritään hillitsemällä ääri-islamilaisuuden leviämistä ja pönkittämällä entisten alusmaiden maallisia hallituksia.

Nämä kaksi tavoitetta näyttävät kuitenkin ajautuneen ristiriitaan keskenään. Venäjä näkee paljon vaivaa tukiessaan Keski-Aasian hallituksia, jotka todellisuudessa ovat tyypillisiä maallisen vallan diktatuureja. Ne ovat sisäänpäin kääntyneitä ja korruptoituneita, sallivat sorron ja torjuvat tiukasti kaikki demokraattiset uudistukset.

Keski-Aasian valtiot tasapainoilevatkin heikoilla jäillä, sillä niiden hallitusten poliittinen pohja on edelleen kapea ja väitteet aseman laillisuudesta usein köykäiset. Samalla tavallinen kansa köyhtyy ja etääntyy yhä enemmän päättäjistä. Alaa valtaavat uskonnollisuus ja radikalismi. Näin on etenkin Uzbekistanissa ja Tadžikistanissa.

Venäjä taas on juuttunut missioonsa, “terroristien” nujertamiseen, eikä tunnu lainkaan varautuneen Keski-Aasian laajamittaiseen poliittiseen kuohuntaan. Kuohunta voi olla seurausta esimerkiksi tavallisen kansan tyytymättömyyden kasvusta tai islamismin voimistumisesta.

Kreml näyttääkin langenneen itse virittämäänsä ansaan. Jos se haluaa aidosti vakauttaa Keski-Aasian, sen ainoa mahdollisuus on ryhtyä itse muutosagentiksi: todellisten uudistusten taustavoimaksi, joka houkuttelisi autoritaarisia hallituksia muuttumaan, demokratisoitumaan ja laajentamaan sosiokulttuurista pohjaansa.

Venäjän kykyä näin edistykselliseen politiikkaan jarruttaa kuitenkin tehokkaasti sen oman poliittisen järjestelmän luonne.

Niinpä Venäjä on ajautunut pikemminkin ylläpitämään vanhoja rakenteita. Se pyrkii luomaan suhteita Keski-Aasian johtajiin ja tukemaan itselleen geopoliittisesti lojaaleja hallituksia kunnes kansan kapinointi pyyhkäisee ne väkivaltaisesti sivuun. Juuri näin tapahtui köyhälle Kirgisialle, jota Bakijevin korruptoitunut klaani piti vallassaan.

Jos suunta ei muutu, Venäjän vetovoima keskiaasialaisten silmissä epäilemättä kuihtuu entisestään.