Viime aikoina on alkanut näyttää, että sosialistit saattavat haluta ulkoministerin paikan. Jos näin sovitaan, niin silloin liberaaliryhmän ja sen mukana Olli Rehnin mahdollisuudet saada haltuunsa tämä paikka käyvät vähäisiksi, Raimo Väyrynen kirjoittaa.
Jännitys Euroopassa kasvaa: keitä tullaan valitsemaan Euroopan unionin uusille, Lissabonin sopimuksen määrittämille johtopaikoille. Koko sopimusprosessi on kestänyt kohtuuttoman kauan. Pitkän venkoilun jälkeen Tshekin tasavallan presidentti Vaclav Klaus on lopulta allekirjoittanut sopimuksen. Tämä on taas saanut brittikonservatiivit närkästymään, koska toivoivat saavansa Klausista liittolaisen Lissabonin sopimuksen kaatamisessa.
Viivyttelyn vuoksi äskeinen EU:n huippukokous, Eurooppa-neuvosto, ei pystynyt etenemään nimityksissä, vaikka epäviralliset keskustelut jäsenmaiden johtajien välillä olivat ilmeisen tiiviitä. Nyt puheenjohtajamaa Ruotsi saattaa järjestää jo ensi viikolla ylimääräisen huippukokouksen, jossa päätetään ainakin niin sanotusta presidentistä.
Jos ajatellaan EU:lla olevan neljä huippuvirkaa, niin niistä kaksi on täytetty, molemmat konservatiivien edustajalla. Komission puheenjohtajaksi on toiseksi viisivuotiskaudeksi valittu Jose Manuel Barroso Portugalista ja Euroopan parlamentin puhemieheksi puolittaiseksi toimikaudeksi Jerzy Buzek Puolasta. Sopimuksen mukaan häntä seuraa toisella puolikkaalla sosialistien edustaja.
Lissabonin sopimuksen mukaan unionille valitaan vielä huippukokouksien puheenjohtaja (ns. presidentti) sekä ulkopolitiikan korkea edustaja (ns. ulkoministeri). Näistä jälkimmäisen tehtävät on sopimuksessa määritelty tarkemmin: hän johtaa unionin ulkoministerikokouksia, toimii komission varapuheenjohtajana sekä vetää myös perusteilla olevaa yhteistä ulkoasiainhallintoa. Ulkoministerin paikka on poliittisesti tärkeä ja siinä on käytettävissä myös huomattavia resursseja.
Presidentin asema on suurelta osin hahmottamatta. Keskusteluissa on noussut esille kaksi päälinjaa. Yhden näkemyksen mukaan hänen pitäisi olla näkyvä ja maailmalla tunnettu poliitikko, joka kykenee edustamaan unionia maailman muiden johtajien tasolla. Toinen ja vahvistuva näkökulma taas vieroksuu tällaista superpresidenttiä ja katsoo tärkeämmäksi tehtäväksi huippukokouksien valmistelun ja johtamisen sekä yhteisen linjan löytämisen niissä. Presidentin toimikausi on 2,5 vuotta ja sitä on mahdollista jatkaa toisella kaudella.
Viime viikkoina ovat Suomessakin käydyssä keskustelussa olleet etusijalla yksittäisten ehdokkaiden nimet. Tällä lähestymistavalla on oma media-arvonsa ja lisäksi hallitukset ajavat omia kansallisia ehdokkaitaan pyrkien varmistamaan heille komissiossa mahdollisimman painavan salkun. Komission rivijäsenten nimityksessä on Barrossolla keskeinen rooli ja tämän lisäksi puheenjohtajamaa voi erityisesti vaikuttaa lopputulokseen.
Presidentin ja ulkoministerin valinnassa kansallisilla hallituksilla, erityisesti keskeisillä jäsenmailla, on luonnollisesti vaikutusta. Asiassa tarvitaan Ranskan ja Saksan yksimielisyys. Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että valinnat lähtevät purkautumaan poliittisten ryhmien preferensseistä ja niiden välisistä sopimuksista. Jos paikat jaetaan henkilötyövuosien perusteella, niin konservatiiveilla on tähän mennessä varmistunut 7,5 yksikköä ja sosialisteilla 2,5 yksikköä.
Sosialistit ovat tähän saakka asettaneet etusijalle presidentin tehtävän, kun taas liberaaliryhmä toivoo saavansa ulkoministerin paikan. Jos näin tapahtuisi, niin sosialistien mandaatti olisi viisi yksikköä ja liberaaleilla saman verran. Tämä merkitsisi liberaaleille yliedustusta verrattuna eurovaalien lopputulokseen. Niissä voittoisat konservatiivit ovat nyt vaatimassa kolmatta huippupaikkaa itselleen. Tämä merkitsisi selvää yliedustusta heille.
Komission jäsenet, mukaan lukien ulkoministeri, tarvitsevat europarlamentin siunauksen. Sen sijaan presidentin valinta on puhtaasti hallitusten välinen asia. Tällä hetkellä ovat huippupaikoilla edustettuina pienet ja uudet jäsenmaat. Lisäksi pohjoismaalla, Tanskalla, on Naton pääsihteerin paikka. Olisi epätavallista, jos unionin yhdelläkään vahvalla valtiolla ei olisi edustusta sen huippupaikoilla. Toisaalta ne voivat katsoa parhaaksi ajaa huippupaikoille itselleen mieluisia pikkuvaltioiden ehdokkaita.
Sosialistit ovat tähän saakka olleet kiinnostuneita lähinnä presidentin tehtävästä, mihin ovat näkyvimmin olleet ehdolla Tony Blair ja Paavo Lipponen. He edustavat samalla kahta erilaista lähestymistapaa presidentin tehtävien määrittelyssä. Oma mielenkiintonsa on sillä, että varsinkin Financial Times -lehti on asettunut ensisijaisesti vastustamaan Blairia ja toissijaisesti tukemaan Lipposta. Lehti totesi äskettäin pääkirjoituksessaan, että Blair ”on väärä mies tähän tehtävään”.
Financial Times julkaisi 30.10. lisäksi koko sivun artikkelin, jossa esiteltiin vähemmän myönteisessä sävyssä Blairin kansainvälistä poliittista ja liiketoimintaa. Hän edustaa ns. kvartettia Lähi-idän rauhanponnisteluissa ja käyttää niihin noin kolmasosan ajastaan. Tämän lisäksi hän on mukana hyväntekeväisyystoiminnassa, mutta toimii myös kahden omistamansa yritysryhmän kautta sekä korkeapalkkaisena JPMorgan-pankin neuvonantajana. Hän on neuvotellut muun muassa Libyan hallituksen kanssa.
Lehden mukaan Blairin liiketoimien laadusta ja luonteesta on vaikea saada tietoa ja tästäkin syystä hänen päälleen kaatuu epäilyksen varjo. Luonnollisesti Blairia varjostaa myös hänen aktiivinen toimintansa Irakin-sodan käynnistämisessä, jota monet Euroopassa eivät ole antaneet hänelle anteeksi. Blairin rasitteeksi on laskettu myös hänen haluttomuutensa lähentää pitkänä pääministerikautenaan Englantia Euroopan unioniin.
Lipposella on myös joidenkin silmissä konsulttirasitteita. Toisaalta Financial Times ja Le Figaro julkaisivat äskettäin näyttävästi hänen artikkelinsa EU:n kehittämisen suuntaviivoista.
Viime aikoina on alkanut näyttää, että sosialistit saattavat haluta ulkoministerin paikan. Jos näin sovitaan, niin silloin liberaaliryhmän ja sen mukana Olli Rehnin mahdollisuudet saada haltuunsa tämä paikka käyvät vähäisiksi. Tässä ratkaisussa konservatiivit pyrkisivät saamaan presidentin tehtävän, mikä pudottaisi Blairin, Lipposen ja muut sosialistiehdokkaat pois laskelmista. Nimityspeli saisi kokonaan uuden luonteen. Blair on kuitenkin kieltäytynyt poliittisesta kuolemastaan ja lobbaa ilmeisen ahkerasti keskeisten EU-maiden johtajia.
Uudessa poliittisessa konstellaatiossa ehdokkaina ovat nousseet esille muun muassa Luxemburgin pääministeri Jean-Claude Juncker, Hollannin pääministeri Jan Peter Balkenende ja Belgian pääministeri Herman van Rompuy. Ainakin Hollannin ja Belgian tapauksessa ehdokkaiden olisi vaikea irrottautua kotimaan politiikasta.
Jos sosialistit todella hamuavat ulkoministerin paikkaa, niin näkyvimmin on esillä ollut esillä vastaavaa tehtävää Englannin hallituksessa hoitava David Miliband (jonka isä oli yksi tunnetuimpia marxilaisia teoreetikkoja ja jonka veli istuu myös hallituksessa). Miliband on kuitenkin ollut haluton julistautumaan ehdokkaaksi, koska se söisi suoraan Blairin mahdollisuuksia. Joissakin yhteyksissä on heitetty molempien tehtävien kohdalla esiin nyt Maailman kauppajärjestön (WTO) päällikkönä toimivan Pascal Lamyn nimi. Hän on entinen EU:n kauppakomissaari.
Tässä ratkaisussa on se valuvika, että yhdelläkään keskeisellä paikalla ei olisi naista, mikä on omiaan rapauttamaan EU:n mainetta ainakin tasa-arvoa kannattavissa jäsenmaissa. Tämä ongelma korjaantuisi sillä, jos konservatiivit ottavat ulkoministerin paikan ja tehtävään valitaan Ranskan nykyinen talousministeri Christine Lagarde, jolla on vahva kokemus liikemaailmasta ja Yhdysvalloista, joskaan ei varsinaista ulkopoliittista kokemusta.
Me suomalaiset olemme poikkeuksellisessa tilanteessa. Eurooppalaisissa nimityskeskusteluissa on ollut kerrankin sangen vakavasti esillä kaksi suomalaista poliitikkoa. Eurooppalaisia nimityksiä ei kuitenkaan tehdä vain ehdokkaiden lahjakkuuden ja kokemuksen perusteella, vaan kyse on läpeensä poliittisesta prosessista. Nyt tämä prosessi näyttää kulkevan poispäin Suomesta.
Eurooppalainen nimityskaruselli pyörii vinhasti