Syyttävä sormi osoittaa Länteen
Helsingin Sanomat
Ville Similä

Utrikespolitiska institutets forskare Sean Roberts tog ifråga om Ryssland i en intervju för Helsingin Sanomat 21.8. ställning till  “västerländernas intriger”. Saken aktualiserades dagen innan då Kina publicerade utdrag ur ett kinesiskt dokument som kritiserar väst.

 

Länk till artikeln i Helsingin Sanomat

 

Kompassi oli suhteellisen käyttökelpoinen väline politiikan määrittämiseen vielä silloin, kun Neuvostoliitto miehitti Itä-Eurooppaa ja kommunismi levittäytyi Berliinistä itään.

“Länsimaita” ja “läntisiä arvoja” saattoi pitää kohtuullisen hyvin synonyymina edes pyrkimykselle demokratiaan.

Vielä vanhempi itä-länsi-jako oli siirtomaa-aikainen ajatus Euroopasta ja sen ulkopuolella levittäytyvästä arvaamattomasta idästä, jota on mahdoton ymmärtää.

Tiedättehän:

Venäjä on arvoitukseen kääritty mysteeri, Lähi-idästä ei ota pirukaan selvää ja Afrikka on pimeyden sydän.

Tässä asenteessa on yleensä kyse vain siitä, ettei koppava eurooppalainen tiedä kotinurkkiensa ulkopuolisesta maailmasta mitään.

Vastaavasti “lännen” vaaroista kerrotaan nykyään uhmakkaan uhriutuvaan sävyyn.

“Länsimaat” kutovat alituiseen juonia, joilla yrittävät tuhota meidät poloiset. Mutta tietäkööt, etteivät onnistu!

Tässä lajissa mestari on Iran. Ei ole sellaista ongelmaa, ettei se olisi jotenkin Lännen vika – vuonna 2011 Iranin edellinen presidentti Mahmud Ahmadinejad syytti länsimaita siitä, että iranilaiset olivat kärsineet kovasta kuivuudesta.

Putinin-Medvedevin-Putinin Venäjällä kansa pysyi niin pitkään kuuliaisena, että Länsimaiden salaliitto -kortti ehti jo hieman päästä ummehtumaan.

Käännekohdaksi muodostuivat vuoden 2011 duumanvaalit, sanoo Ulkopoliittisen instituutin tutkija Sean Roberts.

Kun räikeä vaalivilppi houkutteli kansan kaduille, koko protestiliike pyrittiin leimaamaan ulkomaiden yritykseksi aiheuttaa sekasortoa venäläiseen yhteiskuntaan.

Epäluuloa pyrittiin vahvistamaan lailla, joka velvoittaa ulkomaista rahoitusta saavat kansalaisjärjestöt rekisteröitymään ulkomaisiksi agenteiksi.

“Tämä vetoaa hyvin neuvostoliittolaiseen ajatteluun, jossa vihollisia nähdään kaikkialla”, Roberts sanoo.

Itä ja Länsi ovat siitä käyttökelpoisia, etteivät ne ole koskaan siellä missä kuvittelisi.

Suomi esiintyy mielellään sillanrakentajana Idän ja Lännen välillä.

Turkissa sillä vasta ylpeilläänkin.

Turkkilaiset esiintyvät mielellään ulkopolitiikassaan muslimimaana, jossa vallitsee – ainakin jonkinlainen – demokratia. Saippuaoopperoiden hahmot voivat suudella ja juoda viiniä, mutta käyvät kuitenkin moskeijassa.

Suomessa Venäjä ajatellaan itsestään selvästi osaksi Itää, mutta Venäjän älymystö on vääntänyt vuosisatoja siitä, kuuluuko se Eurooppaan.

Asiaa pohti viimeksi kuun vaihteessa moskovalainen Afiša-lehti. “Venäjällä ei ole mitään kolmatta tietä – olemme eurooppalaisia”, kirjallisuusvaikuttaja Boris Kuprijanov linjasi.

Koska kysymyksen pohtiminen on vielä kesken, sitä voi käyttää myös politiikassa.

Onko autoritaarinen hallinto peräti jotain Venäjälle ominaista?

Länttä on tietysti usein aihettakin arvostella.

Esimerkiksi Turkin pääministeri Erdogan ei ole moittinut länsimaisina pidettyjä arvoja kuten demokratiaa sinänsä, vaan sitä, että “Länsi” ei tue niitä tarpeeksi johdonmukaisesti.

Erdoganin aivan perusteltu kysymys on, miksi Lännessä on niin varovaisesti tuomittu Egyptin verinen sotilasvallankaappaus, jossa sentään syrjäytettiin demokraattisesti valittu presidentti Muhammed Mursi.

Erdoganin Länsi on siis epäjohdonmukainen ja vaikeasti ennustettava – juuri sitä, mitä vanhoissa kliseissä “Idästä” sanotaan.

Venäjäkin varoo ainakaan ääneen halveksumasta demokratiaa sinänsä.

Euroopassa on onneksi enimmäkseen päästy mystisen ja arvaamattoman idän syyttämisestä. Sen sijaan vaarana on nyt, että Euroopan unioni luhistuu, kun holtiton etelä kaivaa maata kurinalaisen pohjoisen jalkojen alta.

 

Kirjoituksen tekemiseen osallistuivat myös Minna Nalbantoglu HS, Mikko Paakkanen HS ja Suvi Turtiainen HS