Venäjän johto lähetti viime kuussa merkittävän ja ilmeisen yksiselitteisen viestin. Sen sanoma oli, että talousyhteistyö länsimaiden kanssa on maalle ratkaisevan tärkeää.
Ensin julkaistiin presidentti Dmitri Medvedevin ohjelmallinen kirjoitus ”Eteenpäin, Venäjä!”. Kirjoituksessa todetaan, että suhteiden harmonisointi lännen demokratioiden kanssa ei ole makuasia eikä siinä ole kyse tiettyjen poliittisten ryhmien omista mieltymyksistä, sillä maan taloudelliset resurssit eivät nykyisin riitä kohentamaan venäläisten elintasoa aidosti.
Sitten pääministeri Vladimir Putin kosiskeli maailman suurimpien energiayhtiöiden johtajia Pohjois-Uralilla sijaitsevalle, kaasuvaroistaan tunnetulle Jamalin niemimaalle. Hän kehotti osapuolia yhteistyöhön ja sanoi takaavansa henkilökohtaisesti, että Venäjästä tulee maa, joka noudattaa avointa ja vapaata talouspolitiikkaa.
Molemmat ovat hyviä uutisia. Se, että Venäjän poliittinen eliitti myöntää maan tarvitsevan länsimaista teknologiaa ja investointeja kehittyäkseen, edistää paremmin kansainvälisiä suhteita kuin tuttu retoriikka energiasupervallasta.
Avaukset viilentävät toivottavasti niitä kuumakalleja, joiden mielestä Venäjällä on yhä varaa avoimeen geopoliittiseen riitelyyn – ellei peräti uuteen kylmään sotaan – lännen kanssa. Puhe yhteishankkeista on paljon lupaavampi lähtökohta kuin etupiirivaatimukset.
Huonot uutiset liittyvät siihen, ettei Venäjän johto suostunut ymmärtämään tai myöntämään ilmiselviä asioita todeksi ennen kuin maa sukelsi talouskriisin syövereihin. Kriisi osoitti kaikille, ennen kaikkea mahdollisille investoijille, kuinka epävakaalla pohjalla Putinin vauraudeksi kutsuttu menestys on ollut.
Venäjän bruttokansantuote pieneni tämän vuoden toisella neljänneksellä lähes 11 prosenttia verrattuna viime vuoden toiseen neljännekseen. Suoritus on teollisuusmaiden G20-ryhmän heikoin. Maailman talousfoorumin vuosittaisessa kilpailukykyvertailussa Venäjän sijoitus laski vuodessa sijalta 51 sijalle 63.
Merkille pantavaa on, että samaan aikaan Venäjän öljytulot olivat paljon suuremmat kuin vuosina 2003-2004, jolloin maan talous vielä kasvoi reippaasti.
On vaikea uskoa, ettei Venäjän johto olisi ennen kriisiä tiennyt maan tilanteesta sitä, minkä kaikki alan tutkijat ja asiantuntijat tiesivät: korruptio lisääntyi, inhimillistä pääomaa hukattiin, ja infrastruktuuri rapautui. Kaikki tämä vaikutti kielteisesti kansainvälisten yritysten haluun toimia Venäjällä. Jos maan johto taas oli tietoinen asioiden oikeasta laidasta, se teki vielä suuremman virheen levittäessään kuvaa omahyväisestä ja itsevarmasta Venäjästä.
Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Jos Venäjä haluaa nyt palata avautumisen tielle, tilaisuus kannattaa hyödyntää. On kuitenkin muistettava, että vain sellaisesta yhteistyöstä, joka pohjautuu kansainvälisesti hyväksyttyihin pelisääntöihin, voi tulla kestävää.
Osa ongelmista juontaa juurensa siitä, että Venäjällä toimivat länsimaiset yritykset ovat katsoneet suosituksia sormien läpi, tyytyneet läpinäkyvän ja kattavan säännöstön sijasta erillissopimuksiin ja sopeuttaneet toimintansa paikallisiin vaatimuksiin.
Tällainen toiminta – olipa se tietoista tai ei – on osaltaan pitänyt järjestelmää koossa. Se on kostautunut ulkomaisille yrityksille, koska venäläiset ovat aina voineet muuttaa tehtyjä sopimuksia. Se on kostautunut myös Venäjälle itselleen, joka on ajautunut yhä kauemmas nykyaikaisen liike-elämän käytännöistä.
Pallo on nyt Kremlillä. Sen on ratkaistava monta kysymystä, jos se haluaa vakavissaan helpottaa taloudellista kanssakäymistä länsimaiden kanssa.
Venäjän kannattaisi elvyttää kiinnostuksensa Maailman kauppajärjestöä WTO:ta kohtaan. Kysymys ei ole niinkään vienti- ja tuontikaupan yksityiskohdista kuin halusta kuulua aidosti joukkoon ja luopua vapaamatkustusajattelusta, jonka varjolla maa on muutellut tariffipolitiikkaansa mielensä mukaan.
Venäläisten pitäisi myös tasoittaa markkinoillaan tietä sekä kotimaiselle että kansainväliselle kilpailulle. Nykyinen tapa luoda ”kansallisia voittajia” eli suuryhtiöitä, joille syntyy jonkinlainen erityissuhde valtioon, on yhä selvemmin osoittautumassa tehottomaksi. Aito kilpailu ei yksinkertaisesti toteudu niin kauan kuin valtio tukee tiettyjä yhtiöitä tai jopa pelastaa ne kuilun reunalta.
Lisäksi Venäjän kannattaisi arvioida uudelleen lainsäädäntöään, joka koskee niin sanottuja talouden strategisia sektoreita ja rajoittaa voimakkaasti investointeja. Sen kaikki osaset eivät ehkä enää ole ajan tasalla, sillä rahaa ei riitä jokaisen sektorin kehittämiseen.
Toistaiseksi lienee liian aikaista sanoa, olisiko Kreml valmis menemään näin pitkälle. Osa venäläisistä odottanee yhä uusia energian hintapiikkejä; toiset taas ovat hyvin tarkasti laskeneet, kuinka paljon rahaa he menettävät, jos heidän monopoliasemansa heikentyy.
Vastalauseita on siis varmasti odotettavissa. Kukaan ei voi silti päättää Venäjän puolesta sen talouspolitiikasta, sillä kyse on suvereeniuden piiriin kuuluvasta asiasta.
Länsimaat voivat kuitenkin päättää yhteistyön ehdoista ja pitää niistä kiinni. Näin vuorovaikutusta on mahdollista ohjata suuntaan, joka hyödyttäisi molempia osapuolia. Lännen täytyy vain ymmärtää mahdollisuutensa, määritellä tavoitteet ja sitoutua niihin.
Venäjän ja lännen talousyhteistyö tarvitsee selvät pelisäännöt