Vieraskynä, Helsingin Sanomat, 8.4.2008
Arkady Moshes

EU:lta puuttuu strateginen näkemys siitä, millaisen Venäjän se haluaa naapurikseen, kirjoittaa Arkadi Mošes.

“Venäjällä on ensi kertaa historiassaan tilaisuus saavuttaa
samanaikaisesti sekä sisä- että ulkopoliittisia tavoitteita.” Lause on
suora lainaus Moskovan hiljattain julkaisemasta virallisesta
ulkopolitiikan katsauksesta.
Väitettä sinänsä ei kannata ruotia. Venäjän historia on pitkä, ja asiantuntijoilla on varmasti esittää kriittisiä kysymyksiä.

Tärkeämpää on miettiä, mitä lause kertoo Venäjän nykypoliitikkojen
mielentilasta. Esiin nousevat tyytyväisyys, mukavuus ja kunnianhimo,
joille löytyy epäilemättä perusteita tarkasteltaessa Venäjän
länsisuhteiden tilaa.
Moskova on onnistunut kahtena viime vuonna pudottamaan sisäiset asiansa
kahdenväliseltä agendalta ja torjunut muiden yritykset luennoida
demokratiastaan.

Venäjä osaa myös jälleen sanoa tiukasti ja kakistelematta “ei”. Selvin
osoitus tästä on Venäjän de facto -vetäytyminen tavanomaista aseistusta
säätelevästä Tae-sopimuksesta. Vetäytyminen ei ehkä ollut paras keino
ajaa kansainvälistä tasavertaisuutta, mutta Venäjä sai sillä takaisin
kunnioituksensa.

Lisäksi Kreml tuntee olonsa aiempaa turvatummaksi
naapuruuspolitiikassa. Sillä ei ole huolta niin kauan kuin Ukrainan EU-
tai Nato-jäsenyyden näkymät ovat epäselvät ja Ukraina jätetään
selviämään energiapulmistaan yksin.

Länsimaat antoivat yksipuolisella Kosovo-julistuksellaan Venäjälle
moraalisesti ja poliittisesti vapaat kädet, kuten Venäjä oli toivonut.
Nyt Venäjä julistaa ottavansa langat käsiinsä ja nostavansa omat
kansalliset etunsa kaiken muun edelle, jos kumppanit hylkäävät
yhtenäisen rintaman. Seurauksia on väistämättä tulossa.

Venäjän länsisuhteissa on näkynyt myös se, että maa on korostanut
avoimesti kahdenvälisiä suhteitaan EU-maihin – Brysselin ohittamisesta
on tullut lähes hyväksytty toimintatapa.

EU:n ja Venäjän odotetaan pian käynnistävän neuvottelut uudesta
kumppanuussopimuksesta. Tämä tuli mahdolliseksi, kun Puola kertoi
harkitsevansa hankkeen vuonna 2006 kariuttaneen veton kumoamista. Nyt
toivotaan, että melko liberaalina pidetyn uuden presidentin Dmitri
Medvedevin myötä EU:n ja Venäjän välisistä neuvotteluista tulisi uuden
alun symboli.

Prosessi voi silti tuottaa enemmän ongelmia kuin ratkaisuja.
Neuvotteluista on tulossa erittäin vaikeat, sillä Moskovan itsevarmuus
ja EU-tietämys ovat kohentuneet ja Venäjän sisäpolitiikan koordinointi
parantunut. Kaukana ovat ajat, jolloin EU:n komissio vain toi pöytään
omat luonnoksensa keskustelujen perustaksi.

Koska EU:lta puuttuu strateginen näkemys siitä, millaisen Venäjän se
tahtoo naapurikseen ja – mikä tärkeintä – miten auttaa sen syntymistä,
ei ole mitään järkeä pyrkiä strategiseen sopimukseen. Taktiset
vaihtokaupat järjestyvät helposti erillisin sopimuksin.

Ongelma on EU:n ajautuminen pyytävän osapuolen asemaan. Moskovalle
kelpaa mainiosti aiempi kumppanuus- ja yhteistyösopimus, josta se voi
poimia parhaat palat. Siksi se toistaa, ettei uuden sopimuksen
puuttumisesta ole tarpeen tehdä numeroa.

Diplomatian yleissäännön mukaan vahvistuvat vallat {minus} joihin
Venäjä kuuluu sekä faktisesti että etenkin mielikuvissaan {minus} eivät
tavoittele sitovia kansainvälisiä järjestelyjä. Mitä pidempi odotus,
sitä paremmat mahdollisuudet niiden on päästä edulliseen sopimukseen.

EU:ta voi siten odottaa epämiellyttävä valinta: pitäisikö sen antaa
aloite Venäjälle ja hyväksyä kaikki tarjottu vai mieluummin unohtaa
uusi sopimus kokonaan?

Toinen lainaus on paikallaan tässä yhteydessä. Marraskuussa perustettu
The European Council on Foreign Relations -asiantuntijaryhmä (ECRF)
toteaa ensimmäisessä raportissaan, että Venäjä on onnistunut kääntämään
heikkouden voimaksi kun taas EU:lle on käynyt päinvastoin.

EU:ssa onkin laadittava vakava ja itsekriittinen analyysi siitä, miten
näin saattoi käydä hyvin lyhyessä ajassa. Jos läksy jää tekemättä eikä
EU ole valmis muuttamaan lähestymistään, on mahdotonta luoda
strategista kumppanuussuhdetta Venäjään.