Helsingin Sanomat, Vieraskynä, 24.6.2008
Hiski Haukkala
On parempi sinnitellä EU:n ja Venäjän välisen vanhan
kumppanuussopimuksen varassa kuin suostua uuteen, vesitettyyn
sopimukseen, arvioi Hiski Haukkala.
Euroopan unioni on viimein saanut rivinsä suoriksi ja pääsee pian
aloittamaan neuvottelut uudesta kumppanuus- ja yhteistyösopimuksesta
(PCA) Venäjän kanssa. Lähtölaukaus sopimusneuvotteluille saadaan näillä
näkymin Venäjän ja EU:n huippukokouksessa, joka pidetään Siperiassa
26.-27. kesäkuuta.
Neuvottelut uudesta kumppanuussopimuksesta lykkääntyivät puolellatoista
vuodella, koska EU:n jäsenmaat eivät päässeet yksimielisyyteen
virallisen neuvottelumandaatin antamisesta EU-komissiolle. Viivytys
ehti tehdä paljon hallaa EU:n asemalle Venäjän silmissä. Euroopan
unionista on tullut suorastaan virnuilun kohde Moskovassa.
Yleinen arvio näyttää olevan, että sopimusneuvotteluista tulee pitkät
ja vaikeat. Tämä on ymmärrettävää, sillä viime vuosina EU:n ja Venäjän
”strateginen kumppanuus” on mennyt aina vain pahempaan solmuun.
Ongelmia on sekä sovittujen tavoitteiden toimeenpanossa että uusien
aloitteiden avaamisessa.
Siksi on vaikea yhtyä Ranskan ulkoministerin Bernard Koucherin
taannoiseen arvioon, jonka mukaan uusi sopimus voisi tulla voimaan jo
ensi vuoden alkupuolella. Koucherin toteamusta tuskin voidaan pitää
realistisena aikatauluarviona. Sen taustalla onkin Ranskan toive saada
toimia merkittävän sopimuksen kätilönä EU-puheenjohtajakaudellaan ensi
syksynä.
Vertailun vuoksi todettakoon, että alkuperäinen PCA-sopimus
neuvoteltiin aikana, jolloin lännen ja Venäjän välinen kuherruskuukausi
oli kiihkeimmillään. Neuvottelut kestivät silloin yli kaksi vuotta ja
olivat ajoittain hyvinkin kireät. Jos pyritään – kuten toivottavaa
olisi – kattavaan ja kunnianhimoiseen sopimukseen, sen syntymiseen voi
kulua vieläkin enemmän aikaa.
Suurin ongelma EU:n ja Venäjän suhteessa näyttää nyt olevan
molemminpuolinen kyynisyys ja näköalattomuus. Usko pitkälle menevään
kumppanuuteen, joka kirjattiin 1990-luvun alussa solmittuun
PCA-sopimukseen, on nyt kadonnut, eikä sen tilalle ole tullut juuri
mitään uutta.
Suhde on vaarassa typistyä energiavetoiseksi putkikumppanuudeksi, jota
poliittiset kriisit ja sanaharkat aika ajoin ravistelevat. Tämä näkyy
myös tulevan sopimuksen sisältöä koskevissa kaavailuissa. Niissä
keskitytään nyt lähinnä energiaturvallisuuteen ja markkinoiden
avaamiseen.
Toki nämäkin kysymykset ovat tärkeitä, mutta ne eivät vielä riitä EU:n
ja Venäjän suhteen uudeksi perustaksi. Kiistelevien kumppanien
maantieteellinen läheisyys ja monitahoinen riippuvuus toisistaan
suorastaan huutavat pidemmälle menevää kumppanuutta.
On olemassa vaara, että Venäjä pyrkii tulevissa neuvotteluissa
vesittämään suuren osan PCA-sopimuksen alkuperäisistä tavoitteista ja
lähtökohdista. Venäjä on jo pitkään kokenut ahdistaviksi vanhan
sopimuksen sitovuuden sekä odotukset läntisen Euroopan arvojen ja
normien omaksumisesta.
Moskovan tavoitteena onkin nykyistä sopimusta löyhempi ja puhtaasti
projekti- ja intressivetoinen kehysdokumentti. Sellaisen se sai itse
asiassa jo syksyllä 2006, kun EU ja Venäjä sopivat pohjoisen
ulottuvuuden politiikan osalta uusista poliittiseen yhdenvertaisuuteen
ja projektipohjaiseen rahoitukseen perustuvista pelisäännöistä. Nyt
Venäjä hakee samaa koko kumppanuudelta.
EU:n pitää tehdä parhaansa, jotta näin ei kävisi. Vaikka PCA-sopimuksen
toimeenpano on aiheuttanut paljon ongelmia, itse sopimus on ollut ja on
yhä hyvä.
Sopimus tavoittelee pitkälle menevää taloudellista integraatiota EU:n
ja Venäjän välille. Se luo tiiviin poliittisen dialogin, joka ulottuu
huippukokouksista aina kansalaisyhteiskuntiin asti. Se myös korostaa
keskeisten länsimaisten liberaalien arvojen merkitystä Venäjän vakaalle
taloudelliselle ja yhteiskunnalliselle kehitykselle.
Näille periaatteille on käyttöä tulevaisuudessakin. Venäjän talous ja
yhteiskunta eivät pääse tavoitellulle huipulle pysyvästi, ellei niitä
nykyaikaisteta perusteellisesti. Venäjä hakee tähän nyt omaa
viisastenkiveään kehittämällä kansallisia ohjelmia ja
yritysklustereita, jotka on suojeltu ulkomaiselta kilpailulta.
Surkuhupaisinta on, että Venäjällä on ollut oikeastaan koko kylmän
sodan jälkeisen ajan käytössään toimivaksi osoittautunut tiekartta:
integraatio maailmantalouteen ja kumppanuus Euroopan unionin kanssa.
Kaikista tarjolla olevista vaihtoehdoista EU on käytännössä ainoa, joka
pystyy ja myös haluaa auttaa Venäjää kohoamaan taloudelliseen
menestykseen.
Näistä kumppanuuden alkuperäisistä tavoitteista on yritettävä pitää kiinni myös uudessa sopimuksessa.
Neuvottelujen pahin uhka ei ole se, että sopimus lykkääntyy tai jää
jopa kokonaan syntymättä, vaan se, että nykyisin vallitseva pessimismi
ja molemminpuolinen uskonpuute kirjataan virallisesti uuteen
sopimusteksiin. Kiirettä ei ole. Umpeutumisestaan huolimatta
kumppanuussopimus jatkuu automaattisesti vuoden kerrallaan, ellei
jompikumpi osapuoli toisin päätä.
Ainakaan toistaiseksi Venäjä ei ole uhkaillut sopimuksen
irtisanomisella. Näin ollen EU:nkaan ei kannata turhaan hoppuilla: on
parempi sinnitellä vanhan sopimuksen varassa kuin suostua uuteen,
olennaisilta osiltaan vesitettyyn sopimukseen.