Helsingin Sanomat, 7. helmikuuta 2008
Eero Vuohula

Lissabonin sopimuksen yhteisvastuulauseke ei koske aluepuolustusta,
koska EU ei ole sotilasliitto eikä ole sellaiseksi muuttumassakaan,
kirjoittaa Eero Vuohula.
Suomi on ainoa EU-maa, jossa EU:n “turvatakuista” keskustellaan ja
niitä selvitellään. Sotilaallisesti liittoutumattomat jäsenmaat
Itävalta ja Ruotsi ovat Nato-maiden ympäröimiä, kun taas Irlanti
sijaitsee Britannian länsipuolella Atlantilla. Uudet liittoutumattomat
jäsenmaat Kypros ja Malta ovat Välimerellä. Kaikki muut 21 EU:n
jäsenmaata kuuluvat Natoon ja saavat sotilaalliset turvatakuunsa sen
kautta.
Turvatakuu-sana ei esiinny aiemmissa EU:n perussopimuksissa eikä nyt
allekirjoitetussa Lissabonin sopimuksessa. Suomessa käyty keskustelu on
monesta eri syystä joutunut harhateille. EU ei ole ollut eikä ole
kehittymässä sotilasliitoksi.
Harhakäsitystä on ruokkinut muun muassa se, että muiden tavoitteiden
ohella EU:n perussopimukseen Maastrichtissa lisättiin 1990-luvun alussa
kaukotavoitteena mahdollisuus siirtyä yhteiseen puolustukseen, jos EU:n
jäsenmaiden valtionpäämiehet yksimielisesti niin päättäisivät.
Mikään jäsenmaa ei kuitenkaan ole kuluneiden 15 vuoden aikana esittänyt
Eurooppa-neuvostolle, että EU:n yhteiseen puolustukseen siirryttäisiin!
Siitä ei ole edes keskusteltu, koska Britannialla on ehdottoman
kielteinen kanta Naton kanssa päällekkäisen ja kilpailevan
aluepuolustusjärjestelmän luomiseen.
Lissabonin sopimuksen artiklassa 42 todetaan lisäksi, että jos
valtionpäämiehet näin päättävät, Eurooppa-neuvosto suosittelee
jäsenmaille yhteisen puolustuksen hyväksymistä kunkin maan
perustuslakien mukaisesti. Artiklassa todetaan myös, että Nato vastaa
siihen kuuluvien EU-maiden puolustuksesta.
Tästä huolimatta useat johtavat suomalaiset poliitikot – sekä oikealta
että vasemmalta – ovat julkisesti esittäneet toivovansa ja uskovansa,
että EU:n puolustusta koskeva kaukotavoite etenisi nopeasti; heidän
mukaansa Suomen tulisi edistää sitä aktiivisesti.
Suomalaista keskustelua turvatakuista on ehkä osaltaan vienyt harhaan
EU:n sotilaallisen kriisinhallintavalmiuden nopea kehitys.
Onkohan niin, että Suomen edellisellä EU-puheenjohtajakaudella vuonna
1999 huippukokouksessa tehty päätös EU:n oman sadantuhannen sotilaan
kriisinhallintajoukon muodostamisesta olisi osaltaan luonut
harhakäsityksen, että joukko olisi käytettävissä myös Suomen alueen
puolustamiseen? Olisiko kenraali Gustav Hägglundin valinta EU:n
sotilaskomitean puheenjohtajaksi vielä siivittänyt tällaista
kuvitelmaa?
EU:n ministerineuvoston pääsihteeristön yhteydessä toimivan
sotilashenkilökunnan (EU Military Staff) vajaat 150 upseeria
suunnittelevat ja valmistelevat kriisinhallintaoperaatioita. Vastikään
perustetut muutaman tuhannen sotilaan taisteluosastot on varustettu
vain kriisien osapuolten rauhaan pakottamistoimia varten. EU:n
sotilaskomitea antaa lausunnon kriisinhallintaoperaation
tarkoituksenmukaisimmasta toteuttamistavasta.
EU:n kriisinhallintajoukon osallistuminen jäsenmaiden puolustukseen on
ajatuksenakin aivan mahdoton, koska se on tarkoitettu vain ja
ainoastaan niin sanottuihin Petersbergin tehtäviin, paikalliseen
kriisinhallintaan, kuten tapahtuu paraikaa muun muassa Balkanilla.
Olikin erittäin aiheellista, että kysymys EU:n “turvatakuista”
kirjattiin Vanhasen hallitusohjelmaan selvitettäväksi kysymykseksi.
Ranska on ajanut kautta linjan EU:n aseman vahvistamista
maailmanpolitiikassa. Se katsoo, että EU:n on kyettävä toteuttamaan
itsenäisesti, Natosta ja Yhdysvalloista riippumatta myös vaativia
kriisinhallintaoperaatioita Euroopan lähialueilla ja laajemmaltikin.
EU:n puuttuva yhtenäisyys ja sotilaallisen kapasiteetin puute johtivat
1990-luvulla kahteen otteeseen raakaan kansanmurhaan Bosniassa ja
Kosovossa, muutaman sadan kilometrin päässä Venetsiasta. Vain
Yhdysvaltain ja Naton avulla saatiin verenvuodatus loppumaan. Tragedia
oli EU:lle suuri häpeä ja nöyryytys ja heikensi sen uskottavuutta
maailmanpolitiikassa.
Tämän jälkeen EU alkoi kehittää omaa sotilaallista
kriisinhallinta-armeijaansa, josta lopullisesti sovittiin Britannian ja
Ranskan kesken St. Malossa vuonna 1998 ja päätökset tehtiin siis
Helsingissä vuotta myöhemmin.
Ranskan syyskuussa 2007 puheeksi ottama paluu Naton sotilasrakenteisiin
ei mielestäni vaikuta siihen, toteutuuko EU:n yhteisen puolustuksen
kaukotavoite. Yleisen käsityksen mukaan kaukotavoite otetaan
käsittelyyn vain siinä tapauksessa, että Yhdysvallat vetäytyisi
Euroopasta ja EU:n ja Yhdysvaltain näkemykset kansainvälisestä
politiikasta eriytyvät peruskysymyksissä.
Euroopan unioni valtioliiton kaltaisena yhteisönä sekä laajan yhteisen
lainsäädännön ja valuutan alueena on olennaisesti lisännyt jäsenmaiden
turvallisuutta. EU kykenee antamaan poliittista tukea ja “pehmeää
turvallisuutta” mahdollisen kriisin sattuessa; se esimerkiksi tuki
Viroa Suomen johdolla viime vuonna Tallinnan patsaansiirtokiistassa.
Lissabonin sopimuksen yhteisvastuulausekkeessa (artikla 222) jäsenmaat
sitoutuvat auttamaan toisiaan myös omilla asevoimillaan mutta vain
siinä tapauksessa, että kyseessä on terroristien hyökkäys.
Lauseke ei siis koske aluepuolustusta, koska EU ei ole sotilasliitto
eikä ole sellaiseksi muuttumassakaan nähtävissä olevana aikana.
Miten siis turvataan maamme koskemattomuus arvaamattoman,
laajamittaisen ja mahdollisesti pitkäaikaiseksi venyvän kansainvälisen
kriisin kuluessa? Sellaista ei juuri nyt ole näkyvissä, mutta uhkakuva
ei suinkaan ole poissuljettu suurvaltojen voimasuhteiden ja
kansainvälisten suhteiden murroksessa.