Raimo Väyrynen
Turun Sanomat
Euroopan unioniin perusteilla kaksi uutta valvontaelintä
Parhaillaan raivoava maailmanlaajuinen finanssi- ja talouskriisi on osoittanut sen, kuinka nykyinen finanssivalvonta on pahasti epäonnistunut tehtävässään. Suomessa opimme tämän saman seikan jo 1990-luvun alun suuressa lamassa. Nyt lukuisat pankit ja kokonaiset kansantaloudet horjuvat kuilun partaalla, kun finanssipiirien ahneus, käytettyjen rahoitusinstrumenttien läpinäkymättömyys ja valvontaelinten sokeus loivat kriisiin johtaneen yhdistelmän.
Vaikka kansallinen finanssivalvonta toimisikin, niin pelkät kansalliset ratkaisut eivät riitä tilanteessa, jossa pankit ja muut rahoituslaitokset toimivat maailmanlaajuisessa mitassa. Niinpä belgialaisen Fortis-pankin syviä huolia joutuivat ratkomaan kolmen eri maan säätelyviranomaiset. Kun pankkien varat ja sitoumukset ovat yli kymmenen kertaa suuremmat kuin koko maan talous, kuten Islannissa oli asianlaita, niin yksittäisillä hallituksilla ei ole mitään mahdollisuuksia pysäyttää alkavaa vyöryä.
Ehdolla kaksitasoinen valvontajärjestelmä
Jo terve järki sanoo, että tulevien kriisien välttämiseksi tarvitaan pankkivalvonnan kansainvälistämistä. Kun maailmanlaajuinen järjestely ei ole mahdollinen, niin silloin täytyy yrittää eurooppalaista ratkaisua. Tähän on tähdännyt Euroopan komissio, joka asetti Ranskan keskuspankin entisen pääjohtajan Jacques de Larosieren vetämän työryhmän hakemaan ratkaisua. Seitsenjäseninen arvovaltainen työryhmä jätti raporttinsa viime viikolla.
Työn kuluessa kävi selväksi, että puhtaasti Euroopan tasoista ratkaisua ei ole saatavissa aikaan, sillä varsinkin EU:n keskeisten jäsenmaiden pankkivalvojat eivät halunneet suostua ylikansalliseen ratkaisuun (sitä paitsi finanssivalvonta on järjestetty eri maissa eri tavalla). Siksi de Larosiere päätyi ehdottamaan työnjakoon perustuvaa kaksitasoista valvontajärjestelmää.
Ensiksi Euroopan keskuspankin (EKP) alaisuuteen perustetaan Euroopan järjestelmäriskien neuvosto (European Systemic Risk Council). Se kokoaisi ja erittelisi informaatiota, jota tarvitaan rahajärjestelmän vakauden säilyttämiseksi. Lisäksi neuvostolla olisi ehdotuksen mukaan mahdollisuus puuttua yksittäisen EU-maan tilanteeseen, jos kansallisten valvontatoimien ei arvioida riittävän. Nämä tehtävät kuuluvat luonnostaan EKP:lle, koska sen keskeisenä tehtävänä on rahanarvon varjeleminen ja rahajärjestelmän vakauden edistäminen.
Tämän lisäksi raportti ehdottaa toista elintä, Euroopan finanssivalvojien järjestelmää (European System of Financial Supervisors), joka koostuisi kansallisten valvontaelinten edustajista. Tällainen yhteistyö ei olisi sinänsä uutta, sillä jo nyt kansallisten elinten välillä toimii, tosin melkoisena tilkkutäkkinä, useita yhteistyöryhmiä.
Kun toistaiseksi ei ole tiedossa tämän vuonna 2011 käynnistyväksi kaavaillun uuden järjestelmän toimintavaltuuksia, niin on ennenaikaista arvioida sen tehokkuutta. Kuitenkin se toteutuessaan rationalisoisi nykyistä sekavaa tilannetta ja antaisi lisävaltuuksia.
Finanssipiirit vaativat joustavia järjestelyjä
Yhtenäisen eurooppalaisen finanssivalvonnan luominen ei näytä poliittisesti mahdolliselta. Suuret, kansainvälisesti toimivat pankit kyllä antavat tukea de Larosieren ehdotuksille, koska ne itsekin hyötyvät siitä. Kun nyt niiden täytyy raportoida erikseen jokaisen toimintamaansa viranomaisille, niin uudessa järjestelmässä raportointi olisi keskitetympää ja vähemmän työtä vaativaa. Samoin ne hyötyisivät kansallisten määräysten yhdenmukaistamisesta.
Toisaalta finanssipiirit eivät halua antaa uusille valvontaelimille liikaa valtaa, vaan vaativat lausunnoissaan ”joustavia” järjestelyjä. EU:n jäsenmaat, joissa on suuria finanssikeskuksia, kuten Englanti ja Luxemburg, eivät ole myöskään valmiita antamaan eurooppalaisille valvontaviranomaisille kovin suuria valtuuksia. Yhteisenä sävelenä on se, että edes tämä finanssikriisi ei saa johtaa ”liialliseen”, vaan ainoastaan ”parempaan” sääntelyyn.
Erityisesti Lontoon City on tähän asti vastustanut Ranskan ja Saksan hallitusten sääntelypyrkimyksiä, koska niiden on epäilty pyrkivän siirtämään finanssipääoman keskusta Pariisiin ja Frankfurtiin.
Finanssikriisin syvyys on kuitenkin saamassa myös brittejä uusiin ajatuksiin. Viime viikolla alahuoneen komitealle antamassaan lausunnossa Englannin finanssivalvontaviranomaisen (Financial Services Authority) puheenjohtaja lordi Turner totesi yksiselitteisesti, että kevyen säätelyn ajat ovat pankkimaailmassa ohi. Silti on vaikea kuvitella, että Englannin hallitus olisi valmis menemään de Larosieren työryhmän esitysten taakse.
Toisaalta nykyinen finanssikriisi on niin syvä ja ennakoimaton, että kaikki osapuolet myöntävät tarpeen kehittää parempi valvontajärjestelmä. Euroopan komissio asettui keskiviikkona tukemaan de Larosieren esityksiä ja muotoilee oman ehdotuksensa finanssivalvonnasta, jonka jälkeen kevään kuluessa unionin huippukokouksessa hallitusten päämiehet tekevät lopullisen päätöksen. Se on joka tapauksessa kompromissi, mutta toivottavasti kuitenkin riittävän kattava ja tehokas, jotta nykyinen kurjuus ei toistuisi kovin pian.
Globaali valvonta vaikea haaste
Eurooppalaisen finanssijärjestelmän säätely on kuitenkin helpompaa kuin maailmanlaajuisen systeemin luominen. Tässä suhteessa EU:n jäsenmaat G20-ryhmässä Berliinissä pitämän huippukokouksen lääkkeet olivat kunnianhimoiset. Kokouksen jälkeen liittokansleri Angela Merkel totesi, että ”kaikkia markkinoita, kaikkia finanssituotteita ja kaikkia markkinatoimijoita pitää voida säännellä ja valvoa aukottomasti”.
Kirjaimellisesti ottaen tämä lupaus uudesta ja tehokkaammasta valvonnasta koskee tavanomaisten rahoituslaitosten lisäksi muun muassa vipurahastoja, verokeitaita, erilaisia offshore-keskuksia ja luottokelpoisuutta arvioivia yrityksiä, joiden maine on viime aikoina pahasti rapautunut.
Ottaessaan näin kunnianhimoisen kannan johtavat EU-maat ottivat vastaan haasteen, jota ne tuskin voivat helpolla lunastaa. Tähän hankkeeseen pitäisi sitten saada Lontoossa huhtikuun alussa pidettävässä G20-ryhmän kokouksessa sellaiset maat kuin Yhdysvallat, Kiina, Intia ja Brasilia.
Julkisen valvonnan ulkopuolelle ryöstäytyneiden finanssioperaatioiden luomat ongelmat eivät ole uusia. Jo Enronin suuren konkurssin mittasuhteet Yhdysvalloissa alkoivat aikanaan paljastua, kun havaittiin sen johtajien operoineen yhtiön varoilla verokeitaisiin perustettujen yritysten kautta. Emoyhtiön taseet näyttivät olevan kunnossa, vaikka se oli tosiasiassa pahasti velkaantunut näille haamuyhtiöille. Kansainvälisillä kirjanpitosäännöillä on pyritty hillitsemään keinottelua, mutta tulokset ovat parhaimmillaankin olleet vain osittaisia.
Yksi keskeinen syy niiden perustamiseen oli tietysti se, että Enronin johtajat voivat nostaa lihavia optioitaan yrityksen tekemän hyvän tuloksen perusteella. Tuoreessa Stanford Bankin pyramidihuijauksessa käytettiin myös hyväksi veroparatiiseja. Tällaisten operaatioiden kansainvälistä valvontaa on syytä tehostaa, mutta raha on perusluonteeltaan liikkuvaa ja sen mentäviä aukkoja tulee aina löytymään kaikesta kansainvälisestä valvonnasta huolimatta.