Euroopan unioni on kokomassa itseään Euroopan parlamentin kesäkuisten vaalien jälkeen. Brysselissä kiedotaan poikkeuksellisen suurta virkapakettia, johon tulee mukaan vielä neuvoston pysyvä puheenjohtaja, ”presidentti”, jos Lissabonin sopimus astuu voimaan. Näissä nimityksissä haetaan tasapainoa eri puolueryhmittymien, eri kokoisten ja unionin eri osissa sijaitsevien valtioiden sekä vanhojen ja uusien jäsenmaiden välillä. Sukupuolten tasa-arvo ei vielä paljon paina EU:n huippupaikkoja jaettaessa.
Suomen osalta yksi asia on varma: saamme oman komissaarin, joka on Olli Rehn. Kamppailun kohteena on salkun paino. Huolimatta pienehköstä koostaan Rehn jaksaa kyllä kantaa painavaakin salkkua. Paavo Lipposen nimi on varsinkin brittilehdistössä nostettu presidenttiehdokkaiden joukkoon. Hallituksen puolelta Lipponen on todettu sopivaksi ehdokkaaksi, mutta aktiivisesta kampanjasta hänen puolestaan ei ole merkkejä. Varsinkin keskustalle se tuntuu olevan vaikea kysymys.
Hallituksen kenkä puristaa siitä, että vaikka presidentin ja komission valintaprosessit ovat erillisiä, niin ne väistämättä vaikuttavat toisiinsa. Käytännössä vaikutus toimii niin, että Lipposen valinta tekisi vaikeaksi saada Rehnille painavaa ulko- tai talousasiain salkkua, puhumattakaan niin sanotusta ulkoministerin paikasta. Ulkoministerihän olisi sekä komission varapuheenjohtaja- ja siten sen kansallinen jäsen – että johtaisi ulkoministereiden neuvostoa. Tämän tehtävän hankkimiseen Rehnille hallitus pyrkii tosissaan. Tässä epäyhtälössä kotimaisella politiikalla on oma osuutensa.
Suomessa vähemmälle huomiolle on jäänyt Euroopan parlamentin luottamustehtävien jakaminen. Niillä on kuitenkin merkitystä, kun parlamentin valta on yhteispäätöksenteossa tasaisesti kasvanut ja kasvaa edelleen Lissabonin sopimuksen astuessa voimaan. Tosin parlamentin omiin aloitteisiin perustuva valta on vähäinen, vaan sen on toimittava yhteistyössä komission kanssa.
Parlamentin puhemieheksi on jo valittu oikeistoryhmästä puolalainen Jerzy Buzek sen viisivuotiskauden puoliväliin saakka. Loppukaudella häntä seuraa toiseksi suurimman ryhmän, sosialistien, edustaja.
Parlamentin toiminta perustuu puolueryhmiin, eikä kansallisiin delegaatioihin, kuten käy selvästi esille lakialoitteita koskevissa äänestyksissä. Tämän vuoksi parlamenttivaalien lopputuloksella on todellista merkitystä. Äskeisissä vaaleissa oikeisto ja vihreät voittivat ja sosialistit hävisivät. Tämä on merkinnyt ainakin sitä, että nyt vihreät ja liberaalit ovat saaneet enemmän valtaa sosialistien kustannuksella. Tosin oikeistolla (EPP) on nykyisessä Euroopan parlamentissa kymmenen ja sosialisteilla kuusi valiokuntapuheenjohtajuutta.
Vaalin tulos näkyy myös parlamentin varapuhemiesten sekä valiokuntien puheenjohtajien ja varapuheenjohtajien valinnoissa, jotka suoritettiin sen järjestäytyessä heinäkuussa ja jakautuivat ryhmien voimasuhteiden mukaan.
Varapuhemiehiä on kaikkiaan 14, joista kolme tuli Saksasta, kaksi Italiasta, Kreikasta, Espanjasta ja Englannista kustakin, ja loput yksittäin muista jäsenmaista. Vaikka valittujen poliittinen tausta on toiminnassa keskeinen tekijä, oma mielenkiintonsa on heidän kansallisuudellaan, jonka vaikutusta ei ole valinnoissa kiintiöity samalla tavalla kuin poliittisia ryhmiä.
Valiokuntien johtajien kansallisuudella merkitystä
Parlamentissa on valiokuntia kaikkiaan 22 kappaletta ja niissä on 24-76 jäsentä. Niiden painoarvo tietenkin vaihtelee: maatalous- ja budjettivaliokunnilla on suurempi merkitys kuin esimerkki kulttuuri- ja koulutusvaliokunnalla. Politiikan lakeihin kuuluu se, että suurimmat puolueryhmät pyrkivät haalimaan omille edustajilleen tärkeimmät valiokuntapaikat. Huolimatta poliittisten ryhmien keskeisestä merkityksestä, myös valiokuntien johtajien kansallisella taustalla on merkitystä lopputulosten kannalta, vaikka asiaa ei liene empiirisesti tutkittukaan.
Siksi kannattaa tarkastella, kuinka valiokuntien puheenjohtajien ja varapuheenjohtajien, joita on tavallisesti neljä, paikat jakautuvat maittain (oheinen kaavio).
Luvut osoittavat selvästi sen, kuinka suurten jäsenmaiden edustajilla on selvä yliote europarlamentin johtopaikoissa. Varsinkin italialaiset mepit menestyivät paikkojen jaossa hyvin, vaikka maan oma parlamentarismi ei ole järin vahvoissa kantimissa.
Suurten menestys johtuu ensisijaisesti siitä, että parlamentin paikat jaetaan väkiluvun suhteessa ja näin ollen suuremmilla mailla on enemmän edustajia ja siten myös vaikutusvaltaa suurimmissa puolueryhmissä. Niiden merkitys näkyy siinäkin, että useissa valiokunnissa saattaa olla kaksi varapuheenjohtajaa samasta maasta, mutta eri puolueryhmistä. Kansalaisuus vaikuttaa siis pääasiassa puolueryhmien kautta.
Huomiota kiinnittää muun muassa belgialaisten ja hollantilaisten meppien huono edustautuminen (molemmilla vain kaksi varapuheenjohtajuutta). Myöskään espanjalaiset eivät menestyneet parlamentin sisäisessä kilvoittelussa erityisen hyvin. Kokonaan vailla omia edustajia europarlamentin luottamustehtävissä ovat Latvian, Luxemburgin, Slovakian, Slovenian ja Viron äänestäjät, kun jopa maltalaiset ja kyproslaiset mepit ovat saaneet paikan.
Suomalaismepit korkean tason tehtäviin
Suomalaiset mepit menestyivät valiokuntapaikkojen jaossa hyvin: kolmella kaikkiaan 13 edustajastamme on korkean tason tehtävä. Ensimmäistä kertaa suomalainen meppi toimii parlamentin valiokunnan puheenjohtajana Heidi Hautalan vetäessä ulkoasiainvaliokunnan alakomiteana toimivaa ihmisoikeusvaliokuntaa. Tässä asemassa hän voi olla aktiivinen muun muassa hänelle henkilökohtaisesti tärkeässä Venäjän ihmisoikeuskysymyksessä.
Ilmeisesti Satu Hassilla olisi ollut mahdollisuus ympäristövaliokunnan varapuheenjohtajaksi, mutta hän luopui kilpailusta varmistaakseen puoluesisarensa Hautalan valinnan.
Suomalaiset varapuheenjohtajat ovat Eija-Riitta Korhola sisämarkkinavaliokunnassa, Carl Haglund kalastusvaliokunnassa ja Timo Soini kulttuuri- ja koulutusvaliokunnassa. Näistä rutinoituneen europarlamentaarikon, Korholan valiokunta on kiistatta merkittävin. Vaikka numeerisesti suomalaisten meppien menestys on hyvä, niin todellisesta poliittisesta vaikutusvallasta on ennenaikaista tehdä johtopäätöksiä.
Huomionarvoista on se, että keskeisistä suomalaisista puolueista ei keskustalla ja sosialidemokraateilla ole lainkaan edustusta parlamentin johtopaikoilla. Voi olla, että jäämme kaipaamaan sitä vaikutusvaltaa, minkä erityisesti Reino Paasilinna ja Kyösti Virrankoski hankkivat pitkänä meppikautenaan. Nämä Suomessa kaksi keskeistä puoluetta saattavat nyt menettää eurooppalaisia vaikutusmahdollisuuksia.
Varsinkaan varapuheenjohtajuudet eivät tietenkään takaa toiminnan tuloksia, vaan oma paikka on otettava ja sitä on hyödynnettävä aktiivisesti. Parlamentissa on myös muita vaikutusvaltaisia tehtäviä. Varsinkin lakialoitteiden raportoijat, joiden ympärillä lobbaajat ahkerasti häärivät, voivat hankkia hyvinkin paljon vaikutusvaltaa ja vaikuttaa toiminnallaan jäsenmaiden lainsäädäntöön.
Lisäksi ryhmien sisäisillä koordinaattoreilla on usein näkymätöntä, mutta konkreettista merkitystä poliittisten ryhmien kannanmuodostuksessa. Poliittiset kysymykset ovat Euroopan parlamentissa sittenkin ryhmien välisiä etu- ja arvokiistoja ja kansallisuuden vaikutus näkyy enemmän poliittisissa toimintatavoissa.
Suomalaisilla menestystä europarlamentin paikkajaossa