Konsensus latistaa Suomen ulkopolitiikkaa
Helsingin Sanomat

Utrikespolitiska institutets programdirektör Mika Aaltola analyserade i sin artíkel i Helsingin Sanomat 26.4. Finlands utrikespolitik.
 
 
 
Turvaneuvostokampanja kariutui kiiltokuvamaisiin teemoihin ja puisevaan sanahelinään.

YK:n turvaneuvoston jäsenyyskampanja oli Suomen viime aikojen keskeisin ulkopoliittinen ponnistus. Sen kariutumista analysoinut selvitys tarjosi lääkkeeksi pohjoismaisen ylimielisyyden karistamista.

Selvitys ohittaa epäonnistumiseen liittyneet kotikutoiset tekijät. Taudinkuva on paljon syvemmällä kuin pohjoismaisessa asenneongelmassa.

Suomen ulkopolitiikan perinteinen konsensusmalli vääristää strategista toimintaa. Pienimmän yhteisen nimittäjän ongelmat latistavat ulkopolitiikan keihäänkärkihankkeiden tavoitehakuisuutta ja sisältöä.

Konsensusmalli syntyi vahvan poliittisen johtajuuden vallitessa. Usein se oli pelkkä kulissi, jolla sitoutettiin eri toimijoita yhteiseen ajatteluun. Konsensusta ohjaava poliittinen omistajuus on hävinnyt, kun presidentin valtaoikeuksia on karsittu ja poliittinen kenttä on yhä pirstaleisempi.

Konsensuskulttuuri estää ideoiden kunnollista jalostamista hyvin jalkautetuiksi hankkeiksi. Kun keihäänkärkihankkeista tulee yleviä kansallisia tavoitteita, ne menettävät helposti omistajatahon, joka uskaltaisi panna oman asemansa likoon. Kun hanke epäonnistuu, se ei ole erityisesti kenenkään vika. Tämä vastuuta pakeneva dynamiikka on jo itsessään omiaan vääristämään ulkopolitiikkaa.

Turvaneuvostokampanjan teemat olivat kiiltokuvamaisia. Mielikuva- ja maabrändipolitiikan hankaluus on siinä, että toimija voi alkaa uskoa itsestään luomaansa kuvaan. Tämä näkyi siinä, että suomalaiset olettivat aivan viime hetkiin asti Suomen tulevan valituksi. Tuloksesta epävarmempi toimija olisi voinut kampanjoida strategisemmin ja älykkäämmin.

Konsensusmallin suuri ongelma on joukkoajattelu. Se ilmenee paineena kohti yhtenäistä tulkintamallia. Erimielisyydestä ja kritiikistä tulee epäsuotavaa.

Joukkoajattelun perinne on synkkä. Kansallisella tasolla suomettuminen ja yksilötasolla itsesensuuri ovat esimerkkejä kroonisista ongelmista, jotka jäytävät kykyä tehdä kestävää ja realistista ulkopolitiikkaa.

Epäonnistuneessa kansallisessa ponnistuksessa korostettiin kahta teemaa. Rauhanvälityksestä ja naisten oikeuksista on vaikea olla eri mieltä. Ne eivät kuitenkaan auta Suomea profiloitumaan tehokkaana ja käytännönläheisenä kansainvälisenä toimijana. Ne eivät aja Suomen tai muiden valtioiden keskeisiä kansallisia intressejä tavoilla, jotka olisivat selvästi esitettävissä.

Konkreettisen sisällön puuttuessa hyveellisistä tavoitteista tulee konferenssien ja kokouksien puisevaa sanahelinää.

Konsensukselta näyttävä poliittinen prosessi saa elää rauhassa kritiikiltä. Turvaneuvostokampanjassa käytännön työ delegoitiin pienelle joukolle päätöksentekijöitä ja virkamiehiä. Heidän kätensä olivat sidotut mitäänsanomattomiin teemoihin ja riittämättömiin resursseihin.

Tuntui ajoittain siltä, että Suomessa uskottiin konsensuksen ikään kuin itsessään riittävän positiiviseen lopputulokseen.

Konsensuksen nimissä ajetut tavoitteet voivat painottua poukkoilevasti, kun konsensusta edustavat tahot muuttuvat prosessin eri vaiheissa. “Konsensuskaappausta” on vaikea huomata, koska liturgia pysyy näennäisesti muuttumattomana.

Konsensus herättää poliittisia intohimoja, ja sen nimissä halutaan toimia. Tämä aiheuttaa omituisen tilanteen, jossa kunnianhimoiset tahot osallistuvat ponnettomaan prosessiin. Syntyy tyhjäkäyntiä, turhautumista ja irtopisteiden keruuta.

Kansallinen joukkoajattelu johtaa alisuoriutumiseen etenkin nyt, kun maailma muuttuu rajusti. Suomen valta on vähentynyt ja siirtynyt ylikansalliselle tasolle. Nyt jos koskaan tarvittaisiin omistajuutta, strategista sitoutumista ja johdonmukaisia taktisia valintoja Suomen jäljellä olevan vallan hyödyntämiseksi.

Kansallinen konsensus syntyi kylmän sodan maailmassa, joka oli melko muuttumaton ja jossa Suomea johdettiin hierarkkisesti. Sen syvälle juurtuneet sisäpoliittiset mekanismit eivät enää tuota lisäarvoa.

Nyt on aika fundeerata paitsi yksittäisiä ulkopoliittisia kysymyksiä myös koko mallia, jolla ulkopoliittiset käytäntömme makaavat.