Utrikespolitiska institutets forskare Jyrki Kallio har publicerat sin artikel ’Onko yhtä totuutta Kiinasta ja kiinalaisista?’ i tidningen Kiina sanoin ja kuvin. I artikeln analyserar forskaren de västerländska uppfattningarna och myterna om Kina och kineserna.
Jyrki Kallio pohtii länsimaisia käsityksiä ja myyttejä Kiinasta ja kiinalaisuudesta. Kuinka käsitykset kaukaisesta kultuurista ovat eri aikoina muuttuneet. Kuinka Kiinaan on milloin sijoitettu oppineiden valistunut yhteiskunta ja kuinka taas toisena aikana raaka yksinvalta. Hän toteaa, että yhtä totuutta ei ole, vaan meidän olisi syytä perehtyä Kiinan historiaan tarkemmin. Kiinallakin on Suomensa, Saksansa, Kreikkansa ja Portugalinsa.
Sanonta ”kiinalainen juttu” kertoo siitä, miten Kiina on ollut meille vuosisatoja toiseuden perikuva. Palmikkopäisistä koiriensyöjistä tuli aikanaan maopukuihin pukeutuneita polkupyöräilijöitä, mutta he säilyivät yhtä käsittämättöminä kuin ennenkin. Nykyään kuva on ehkä monivivahteisempi, mutta koulujen historiankirjoissa Kiinasta maalataan vieläkin kuva salaperäisenä maana, jossa kaikki on ollut toisin kuin Euroopassa. Euroopassa ruhtinaskuntien armeijat murhasivat toisiaan keskinäisissä sodissaan, Kiinassa silkkikaapuihin pukeutunut sivistyneistö edisti yhtenäisen keisarikunnan parasta. Ruutikin kuulemma keksittiin vain ilotulituksia varten. Tämän päivän talousuutisista luemme, kuinka Kiina sitä ja kiinalaiset tätä, joko meidän suureksi onnettomuudeksemme tai eduksemme.
Kiinan historia
Kiinan historia ei ole ollut kovinkaan erilainen omaamme verrattuna. Dynastioiden saumattomasti toisiinsa liittyvät vuosiluvut ovat hämääviä. Kiinan historia ei ole ollut tasaista dynastioiden virtaa, vaan sodat ja kaaos ovat vuorotelleet vakaampien aikojen kanssa aivan kuten muuallakin maailmassa. Puolet koko kahden vuosituhannen mittaisesta keisariajasta Kiina oli jakaantuneena useisiin valtioihin, jotka kävivät usein sotaa keskenään. Kun ei sodittu sisäisesti, taisteltiin valloittamishaluisia naapurikansoja vastaan. Kiina joutui pitkiksi ajoiksi vieraan vallan alle. Merkittävimmistä dynastioista Yuan (1271–1368) ja Qing (1644–1911) olivat ei-kiinalaisia: Yuan oli mongolien ja Qing mantšujen valtakausi. Kiinalainen historiankirjoitus on tehnyt mongoleista ja mantšuista – samoin kuin vaikkapa tiibetiläisistä ja uiguureista – kiinalaisia, jotta valloittajadynastiat voidaan lukea kiinalaisiksi. Saman logiikan mukaisesti Ottomaani-imperiumin laajentuminen tapahtui Euroopassa, ei Euroopan kustannuksella.
Vaikka Ming-dynastian (1368–1644) aikana rakennettua pitkää muuria – Kiinan muuria – pidetäänkin puolustuksellisen ulkopolitiikan muistomerkkinä, Kiinakin on käynyt valloitussotia. Esimerkiksi Ming-dynastia hyökkäsi Vietnamiin, Burmaan ja Koreaan sekä mantšuja ja mongoleja vastaan. Vaikka eurooppalaiset valistusfilosofit katsoivatkin ihannoiden Kiinan valistunutta itsevaltiutta, jonka tukena toimi oppineisuutensa perusteella valittu virkamieskunta, Kiinassakin on ollut inkvisitionsa. Samaan aikaan kun Voltaire kirjoitti teoksiaan, Kiinassa sallittiin vain yksi, jäykkiin maksiimeihin ahdettu tulkinta kungfutselaisuudesta, ja toisinajattelijoita vainottiin ankarasti. Valistusfilosofien halu nähdä Kiina oman aikansa Euroopan vastavoimana sokaisi heidän silmänsä, ja sama on toistunut myöhemminkin. Kiinassa on nähty milloin kommunistinen paratiisi, milloin markkinatalouden ihannemalli.
Totuus on moninainen
Totuus nyky-Kiinasta on, että yhtä totuutta Kiinasta tai kiinalaisista ei ole. Kiina on maantieteellisesti Euroopan kokoinen, ja väkeä on kaksinkertainen määrä. Eurooppa ei ole sen paremmin Pariisi, Pireus kuin Posiokaan vaan kaikkia niitä. Kiinakaan ei ole yksin Peking, Shanghai tai Xi’an. Vauraiden kaupunkien ja karun maaseudun ero saattaa olla yhtä suuri kuin pohjoiseurooppalaisen kehittyneen maan ja afrikkalaisen kehitysmaan välinen ero. Hongkongin kupeessa sijaitseva Shenzhen tekee moderniudessaan vaikutuksen kehen tahansa, kun taas Tiibetin syrjäseuduilla eletään pimeää keskiaikaa. Puolue-eliitin ulkomaisessa huippuyliopistossa koulutuksensa saavasta vesasta kasvaa kosmopoliitti mutta siirtotyöläisten lasten tulevaisuudennäkymät eivät ole sen paremmat kuin Euroopan romanikerjäläisten.
Suurten lukujen maa
Numerot todistavat samaa. Kiinassa on Suomen väkiluvullinen euromiljonäärejä ja muutama kymmenen miljoonaa muuten vain rikasta ihmistä. Meikäläisen keskiluokan jäseniin verrattavia ihmisiä Kiinassa on 140 miljoonaa. Samalla yli 800 miljoonaa ihmistä elää köyhyydessä tai niukan toimeentulon turvin. Heistä 130 miljoonaa elää kansainvälisen köyhyysrajan alapuolella. Jos talous jatkaa samanlaista kasvua kuin viime vuodet, keskiluokkaan kuuluu ensi vuosikymmenen alussa 300 miljoonaa ihmistä. Tuollion sellaista väkeä, joilla on varaa muuhunkin kuin perustoimeentulon turvaamiseen, on 500 miljoonaa. Suoranaisesta köyhyydestä kärsii silloinkin kolmatta sataa miljoonaa kiinalaista. Kiinassa on siis jatkossakin omat Suomensa ja Saksansa sekä Kreikkansa ja Portugalinsa.
Suuret numerot hukuttavat yksilöt alleen. Kaupungeissa on köyhänsä, ryysyistä voi kohota rikkauksiin Kiinassakin. Kiina on moni-ilmeinen ja myös moniarvoinen. Puolue ei enää kykene – liekö koskaan kyennytkään – asettamaan kansakunnan arvoja ilman, että niitä kyseenalaistettaisiin. Siitä, mitä merkitsee olla kiinalainen, käydään nykyään vilkasta ja kiivastakin keskustelua esimerkiksi internetin kiinalaisilla keskustelupalstoilla, joilla on enemmän käyttäjiä kuin Twitterillä maailmanlaajuisesti. Onko jokainen, joka asuu Kiinassa, myös kiinalainen? Vai olisiko kiinalaisiksi luettava ainoastaan valtaväestö, han-kiinalaiset? Onko han-kiinalaisten kiittäminen muita kansoja rappeutumisensa estäneestä verenperimän sekoittumisesta? Onko kiinalaisuus jotakin kulttuurista eikä etnisyyteen liittyvää, ja jos, niin mitä?
Yksinkertaistuksia
Kiinalainen yhteiskunta on käymistilassa, eikä lopputulosta tiedä kukaan. Edes kommunistinen puolue ei ole kaikkivoipa eikä yhtenäinen. Yhden totuuden kertominen Kiinasta on kuin yrittäisi nähdä selkeitä hahmoja kaleidoskoopissa. Kuten Laozi sanoi: ”Se, joka puhuu, ei tiedä.” Mitä varmemmat äänenpainot Kiinan-selittäjillä on, sitä varmemmin harhaluulot sekoittuvat heidän omiin ennakko-oletuksiinsa.
Harhaluulot ja myytit ovat aina kukoistaneet niin Kiinaa, Suomea kuin mitä tahansa kansakuntaa koskien. Kaikki suomalaiset rakastavat saunaa, amerikkalaiset ovat rahvaanomaisia. Yleistyksissä on joskus totta toinen puoli, mutta ohjenuoriksi niistä ei ole. Ainakin biologian näkökulmasta eri puolilla maailmaa asuvilla ihmisillä on enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroavaisuuksia. Mutta eivätkö ihmiset olekin paitsi biologian, myös kulttuurin luomuksia?
Erilainen kieli
Otetaan esimerkiksi kiinan kieli: Onhan se kovin erilaista, ja kai erilaisuus vaikuttaa ihmisten ajatteluunkin? Kiinaahan kirjoitetaan sanamerkein, meidän kieltämme aakkosin? Kielelläkin näyttäisi kuitenkin olevan oma ”biologiansa”, ja kirjoitustapojen lähtökohdat ovat loppujen lopuksi hyvin samanlaiset. Suurin osa kiinan kirjoitusmerkeistä on vastaavasti sellaisia, että ne viittaavat yhtä lailla ääntämykseen kuin merkitykseenkin. Nainen (女), joka ääntyy lähes samoin kuin hevonen (馬, mǎ) tarkoittaa äitiä (媽, mā). Egyptin hieroglyfeistäkin kehittyi samantapaisesti äännekirjoitusta, mikä – erään käsityksen mukaan – johti oman aakkostomme syntyyn. Aakkostemme ensimmäinen kirjainhan on Apis-härän pää kääntyneenä ylösalaisin, ja jokainen voi miettiä, mistä eläimestä johtuu sihisevän s-kirjaimen muoto – jolleivät nämäkin väitteet ole luuloihin perustuvia myyttejä.
Mistä nimi?
Mutta kai jotkut myytit ovat tottakin, esimerkiksi Kiinan (China, Chine, Cina, Kina) nimen alkuperästä yleisesti kuultu selitys? Sehän juontuu Kiinan ensimmäistä kertaa yhdistäneen dynastian nimestä, Qin-sanasta (äännetään ’tsin’)? Sellaisena sana sisältäisi ajatuksen yhteisvaltion ihanteesta, mikä olisi tavattoman sopivaa kiinalaisen historiankirjoituksen kannalta. Qin ei kuitenkaan aikoinaan ääntynyt lainkaan samalla tavalla kuin nykyään, ja Kiinasta käytettiin varhaisimmin aivan muita nimityksiä. Tosi asiassa Kiinan nimi sai alkunsa posliinista: persialaiset kävivät Kiinan Jin-dynastian (ääntyi ”tšin”) kanssa kauppaa 300–400-luvuilla ja kutsuivat pääasiallista kauppatavaraa valmistusmaan hallitsijasuvun mukaan nimellä ”tšini”. Maan nimitys säilyi sittemmin, vaikka dynastiat vaihtuivatkin. Joskus esitetään, että nimen pohjana ei ole dynastianimi vaan posliininvalmistuspaikkakunnan nimi Changnan, mutta tämä lienee changnanilaisten luulottelua.
Lopuksi
Luulo ei ole tiedon väärti, mutta onko tietokaan koskaan saavutettavissa? Laozin mukaan ei ole, mutta hänkin kirjoitti lopulta kaiken tietämyksensä sisältävän kirjan. Kiinalainen juttu – tai sitten ei.
Jyrki Kallio