Suomen turvallisuuspolitiikkaan sisältyy monenlaista vastuuta

Hanna Ojanen

Helsingin Sanomat



Suomessa turvallisuus- ja puolustusasioihin suhtaudutaan suurella vakavuudella ja vastuuntunnolla. Hallituksen tuore turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selontekokin pyrkii tätä viestittämään – sekä maan sisällä että sen ulkopuolella.

Eduskunnalle ja kansalaisille annetaan kuva, että maan turvallisuudesta kannetaan vastuu myös olojen muuttuessa ja että voimavarat mitoitetaan oikein. Maan ulkopuolelle kerrotaan, että Suomi kantaa vastuunsa myös kansainvälisesti. Selonteon mukaan Suomi kantaa suorastaan “maailmanlaajuista” vastuuta.


Mutta mistä tarkalleen ottaen ollaan vastuussa?


Selontekoon liittyy neljä yhtä lailla tärkeää vastuukysymystä. Ne ovat vastuu Suomen turvallisuudesta, yhteisvastuu Euroopan unionissa, vastuu kansainvälisen turvallisuuden järjestöjen kehityksestä ja niiden harjoittamasta politiikasta sekä lopulta myös vastuu kansalaiskeskustelusta.


Perinteisimmillään Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka takaa Suomen valtion ja sen asukkaiden turvallisuuden. Tässä vastuu ilmenee selkeimmillään poliittisena vastuuna yhteisten varojen käytöstä.


Kuinka paljon rahaa voidaan käyttää Suomen puolustukseen? Voidaanko kustannussyistä jatkaa esimerkiksi sellaisten miinatyyppien käyttöä, joista kansainvälinen yhteisö pyrkii eroon? Onko vaara joutua jonkinlaiseen teknologiseen varustelukierteeseen, ja miten sellaisesta päästään tarvittaessa vastuullisesti pois?


EU:n yhteisvastuulauseke tarkoittaa, että unioni ja sen jäsenvaltiot auttavat kaikin käytettävissä olevin, myös sotilaallisin, keinoin terrori-iskun tai luonnononnettomuuden kohteeksi joutunutta, apua pyytävää jäsenmaata.


EU:n jäsenillä on Lissabonin sopimuksen mukaan keskinäinen avunantovelvoite myös silloin, kun jäsenmaa joutuu toisen valtion hyökkäyksen kohteeksi. Kyseessä on samantapainen artikla kuin Natossa. Se on muotoilultaan peräisin kaukaa 1940-luvulta, ajalta, jolloin ylikansallisia toimijoita ei ollut vaan puolustusliitto tarkoitti yksinkertaisesti valtioiden keskinäistä sopimusta.


EU:lle artikla ei anna omaa roolia, mutta poliittisen unionin jäsenten keskinäisiin suhteisiin velvoite tuntuu kuitenkin sisällöltään sopivan.


Selonteon mukaan Suomikin pitää avunantovelvoitetta “luonnollisena sitoumuksena” unionin kaltaisessa tiiviissä liitossa. Visaisin kysymys tässä ei liene se, takaako sopimusvelvoite avun Suomelle, vaan se, voiko Suomi varauksetta etukäteen sitoutua puolustamaan kaikkia muita.


Vastuuta voi olla helpompi ulottaa pohjoismaisiin naapureihin, joita kohtaan tuntemamme luottamus on kasvanut sadan vuoden yhteistyön aikana – ja joiden joutuminen konfliktin osapuoliksi ei tunnu todennäköiseltä.


Selonteko toteaa Pohjoismaiden “pitkälle menevän yhdentymisen” ja tarkoituksen edetä yhteistyössä kriisinhallintaa pidemmälle. Suomi ei kuitenkaan Ruotsin tavoin tee erityisiä lupauksia pohjoismaisille naapureilleen. Ruotsi lupaa, ettei jää seuraamaan sivusta, jos jotakin EU- tai Pohjoismaata kohtaa katastrofi tai sen alueelle hyökätään. Samalla Ruotsi ilmoittaa odottavansa muilta samaa itseään kohtaan.


Hyvä keskinäinen tuntemus helpottaa Pohjoismaiden etenemistä keskinäisessä puolustusyhteistyössään pidemmälle kuin EU:ssa yleensä. Pulmana voidaan nähdä se, että pohjoismaisten sitoumusten tulkittaisiin vähentävän Suomen lojaalisuutta EU:ta tai Natoa kohtaan. EU-jäsenyyden alkuaikoina Suomi ottikin etäisyyttä pohjoismaiseen yhteistyöhön, jonka arveltiin herättävän epäilyksiä muissa EU-maissa.


Jäsenyys EU:ssa tai mahdollisesti Natossa ei vähennä vastuuta turvallisuudesta vaan päinvastoin lisää siihen jälleen uuden puolen: kaikille jäsenille kuuluvan osavastuun järjestöjen politiikasta.


Selonteon mukaan Suomen ja Naton tavoitteet kansainvälisen vakauden ja turvallisuuden edistämiseksi ovat yhteensopivat. Näin sanottiin ennen EU-jäsenyyttä myös Suomen ja unionin ulkopolitiikasta. Silloinkin yhteensopivuus näytti perustuvan siihen, että unionin ulkopolitiikan tavoitteet olivat varsin yleisiä: vahvistaa unionin ja sen jäsenten turvallisuutta sekä edistää yhteisiä arvoja ja intressejä. Toinen yhteensopivuuden tae oli luottamus yksimielisyyden vaatimukseen päätöksenteossa, erityisesti puolustusasioissa.


Mutta onko yhteensopivuus pysyvää? Kun tavoitteet muuttuvat, kumpi seuraa kumpaa? Vai onko yhteensopivuudessa sittenkin kyse pikemminkin toiveesta tai pyrkimyksestä kuin tosiasiasta?


Nämä kysymykset johdattavat vastuun neljänteen ja viimeiseen muotoon. Vastuun kantaminen kansalaiskeskustelusta tarkoittaa, että keskeisiä ongelmakohtia pyritään avaamaan sen sijaan, että monimutkaisia tulkintakysymyksiä peitellään ylimalkaisilla ilmaisuilla tai pienen piirin ammattisanastolla.


Joskus on tuntunut siltä, että selonteon antaminen ei ole ollut tapa yrittää vilkastaa turvallisuuspoliittista keskustelua vaan pikemminkin tapa yrittää lopettaa se ainakin joksikin aikaa – keskustelun kun on saatettu kokea turhanaikaisesti keikuttavan yhteistä venettä.


Selonteon tarkoitus on kuitenkin antaa kansanedustajille tilaisuus arvioida hallituksen toimintaa ja, siis, keskustella siitä.


Samalla kansalaiset saavat tilaisuuden arvioida poliitikkojen turvallisuuspoliittista tietämystä. Kuinka hyvin osataan selittää, että Suomen vastuu ulottuu entistä kauemmaksi ja ettei puolustuspolitiikkakaan ole enää puhtaasti kansallista politiikkaa? Näiden asioiden selittäminen vaatii poliitikoilta sekä osaamista että näkemystä.