Suomalaisten itsetunnossa on parantamisen varaa. Olemme edelleenkin sensitiivisiä ulkopuolisten kommenteille varsinkin jos ne tulevat lähteestä, jota jollakin tapaa pidämme arvossa. Tosin useimmat ulkomaiset kommentit Suomesta ja sen politiikasta perustuvat aika ylimalkaisiin tietoihin ja sisältävät miltei poikkeuksetta asiavirheitä. Monta kertaa tämä johtuu kielitaidon puutteesta, mutta näin saattaa käydä vaikka ulkopuolinen kommentaattori vähintäänkin lukee suomea.
Nämä ajatukset tulivat mieleeni, kun törmäsin äskettäin Darren Zook -nimisen tutkijan artikkeliin ”The Curious Case of Finland’s Clean Politics”, joka ilmestyi tammikuussa 2009 arvostetussa Journal of Democracy -aikakauslehdessä.
Kuten artikkelin otsikosta voi päätellä, niin sen pääteemana on Suomen korruptiosta vapaa politiikka ja siihen liittyvät poliittiset kysymykset. Oman säväyksensä tälle lähdeviitteistä päätellen suomea lukevan kirjoittajan taustalle antaa se, että hänen varsinainen tutkimusaiheensa on Pohjois-Korean oikeuslaitosten rooli maan taloudellisessa uudistamisessa.
Zook lähtee liikkeelle Transparency International -järjestön vuosittain julkaisemasta listasta, jossa Suomi on monena vuonna esiintynyt maailman vähiten korruptoituneena maana. Kansainvälisissä vertailuissa Suomi onkin puhtaan politiikan maa, jossa taloudelliset väärinkäytökset ovat suhteellisen harvinaisia, eikä rahalla voi ostaa räätälöityjä poliittisia päätöksiä.
Korruption vähäisyys ei myöskään takaa, että tehdyt poliittiset ratkaisut olisivat välttämättä viisaita. Islanti on myös listoilla yksi vähiten korruptoituneista maista, mutta se ei estänyt maata ajautumasta taloudelliseen suoritustilaan.
Toki Suomestakin löytyy esimerkkejä korruptiosta vaikkapa Helsingin metron rakentamisessa ja jäänsärkijöiden vuokraamisessa ulkomaille. Vaalirahoituksen julkinen valvonta ei ole myöskään vastannut eurooppalaisia standardeja.
Takavuosina esiintyi myös tutkimusrahoituksen väärinkäyttöä, vaikka siinä ei voidakaan puhua varsinaisesta korruptiosta.
Silti nykytilanne on hyvin puhdas verrattuna varsinkin 1950- ja 1960-lukujen jälleenrakennuskauteen. Keskussairaalaverkon laajentaminen koko maahan ja muuttoliikkeen siivittämä voimakas aluerakentamisen aalto johtivat myös korruption yleistymiseen. Grynderit rahoittivat keskeisissä kaupungeissa paikallista politiikkaa, joka taas takasi heille runsaat rakennusoikeudet ja hyvät voitot. Kaikki rakennusliikkeiden raha ei mennyt keskeisten puolueiden rahoittamiseen, vaan sitä päätyi myös yksittäisten päättäjien taskuun. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että kilpailussa parhaista kauppapaikoista käytetään myös kyseenalaisia taloudellisia keinoja.
Pohtiessaan Suomen puhtaan politiikan syitä Darren Zook päätyy korostamaan aktiivisen ja kriittisen kansalaisyhteiskunnan merkitystä poliittisten päättäjien valvonnassa. Tätä vaikutusta vahvistaa hänen mukaansa vahva sosiaalinen luottamus, politiikan läpinäkyvyys ja demokraattisten käytäntöjen juurtuminen yhteiskuntaan. Vastapainoksi Zook ottaa Singaporen, missä korruptiolta on vältytty hallituksen ylhäältä päin harjoittamalla valvonnalla.
Suomi on kehittänyt korruptionvastaisen politiikan mallin, joka käy kirjoittajan mielestä yhdeksi keskeiseksi vientituotteeksi elektroniikan ja paperin rinnalla.
Onko tämä ylistyslaulu Suomen puhtaalle politiikalle ja sen institutionalisoitumiselle yhteiskuntaan liian hyvä ollakseen totta. Ainakin se poikkeaa siitä yleisestä näkemyksestä, jonka mukaan Suomen poliittiselle järjestelmälle on ainakin ollut ominaista alamaiskulttuuri, jossa esivallan auktoriteettia ei julkisesti kyseenalaisteta ja sen käskyjä totellaan mukisematta – mitä nyt nyrkkiä puristetaan taskussa. Suomi on yhdistysten maa, mutta niistä ei välttämättä kulje vaikutuskanavia varsinaiseen poliittiseen päätöksentekoon.
Zook ei arvioi tätä vastaväitettä, mutta tekee eron Helsingin politiikan ja paikallispolitiikan välillä. Kun pääkaupungissa hallitaan konsensuksella, niin paikallispolitiikka muualla Suomessa on aktiivisempaa ja kärjekkäämpää.
Kunnallispolitiikassa tälle yleistykselle on jossakin mitassa pohjaa, mutta se ei välttämättä kuvaa aivan uusinta kehitystä, missä taloudellinen kriisi on alkanut repiä vanhoja sopimuksia ja liittoutumia.
Luulen, että poliittisen päätöksenteon valvonnassa ja kritiikissä – ja siten myös mahdollisen korruption paljastamisessa – suurin muutos on tapahtunut median asemassa ja toiminnassa, eikä niinkään kansalaisyhteiskunnan aktivoitumisessa. Poliittiset päättäjät ovat nykyään median jatkuvassa seurannassa, välillä yli kohtuuden rajojenkin. Eri tiedotusvälineiden räväkkyydessä on aste-eroja, mutta yleinen suunta on kohti kovempaa kritiikkiä.
Internet on luonut lisäksi kokonaan oman kulttuurin seurata, paljastaa ja arvostella poliitikkojen tekemisiä.
Kansalaismielipiteeseen vaikuttamiseen ja sen mobilisointiin on siis olemassa kokonaan uusia keinoja, jotka eivät ole ensisijaisesti kansasta itsestään lähtöisin. Suomalainen on sen verran oikeudentuntoinen ja ehkä katkerakin, että hän kyllä antaa päättäjien kuulla kunniansa, jos hänen mielestään tehdään vääriä ratkaisuja tai toimitaan epärehellisesti. Vaikka vierastankin median monia temppuja, niin sen riippumattomuus ja aktiivisuus on tärkeä este korruption leviämiselle.