Venäjän muutoksia saadaan odottaa vielä pitkään

Vladimir Putinin luoman järjestelmän suosio Venäjällä on perustunut kolmeen tukipilariin: talouskasvuun, lupaukseen ”järjestyksen” palauttamisesta ja ulkopolitiikkaan, joka nostaisi maan takaisin maailman tärkeimpien mahtien joukkoon.


Kaikki nämä tukipilarit ovat alkaneet viime aikoina horjua.


Maailmanlaajuinen talouskriisi on koetellut Venäjää ankarasti. Talousennusteet, viralliset mukaan lukien, ovat yhä dramaattisempia. Budjettivajeen odotetaan kasvavan jopa seitsemään prosenttiin Venäjän kansantuotteesta, ellei enemmänkin. Työttömien määrä kasvaa ja voi saavuttaa tason, jollaista ei ole nähty sitten vuoden 1998 talousromahduksen.


Ensimmäiset yhteiskunnalliset protestit, kuten mielenosoitus Pikaljovossa Leningradin alueella, ovat jo pakottaneet Venäjän ylimmän poliittisen johdon reagoimaan tilanteeseen.


Keskustelu siitä, onko Vladimir Putin onnistunut vahvistamaan oikeusvaltioperiaatetta, on käynyt tarpeettomaksi: nykyinen presidentti Dmitri Medvedev on toistuvasti puhunut oikeudellisesta nihilismistä, eivätkä venäläiset tarvitse Transparency International -järjestön luokituksia nähdäkseen yhteiskuntansa korruptoituneisuuden.


Viiden vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna poliitikkojen on nyt paljon vaikeampi sysätä kaikkea liike-elämän isojen kihojen syyksi ja käynnistää uutta kampanjaa oligarkkeja vastaan omien asemiensa vahvistamiseksi.


Venäjän valtiontalous ei ole sen paremmassa kunnossa kuin yksityisen sektorin talouskaan. Jos liike-elämän edustajat katsovat, ettei sopimus taloudellisen vapauden – joissain tapauksissa suoran valtionavun – kytkemisestä poliittiseen uskollisuuteen enää päde, oligarkit saattavat paljastaa kyntensä.


Lisäksi kuva Venäjästä valikoivan oikeuskäytännön maana vahvistuu entisestään, jos viranomaiset lisäävät syytteeseen asetettujen listalle jälleen julkisuuden henkilöitä.


Myös ulkopoliittisesti Venäjä on kaikkea muuta kuin selvä voittaja.


Euroopan unioni ei heikkouksistaan huolimatta enää katso suopeasti Venäjän monopoliasemaa Keski-Aasian energiavarojen kauttakulkumaana. Tarve laajentaa energiantuottajien kenttää haastaa Brysselin vanhan mantran, jonka mukaan Venäjän energiatoimitusten lisääntymiselle ei olisi vaihtoehtoja.


EU ei ole tunnustanut Moskovan virallista vaatimusta, jonka mukaan maata pitäisi tietyissä asioissa kohdella etuoikeutetusti. Sen sijaan unioni julkisti äskettäin uuden itäisen kumppanuuden aloitteensa, jonka on määrä edistää yhteistyötä kuuden entisen neuvostotasavallan kanssa ValkoVenäjästä Armeniaan.


Venäjän ja Ukrainan välillä on paljon konflikteja, mutta energiajätti Gazprom ei ole sen lähempänä Ukrainan kaasutoimitusten hallintaa kuin ennenkään. Kiovassa ei näy pienintäkään merkkiä siitä, että maata haluttaisiin viedä takaisin Venäjän suuntaan. Valko-Venäjän johtaja Aljaksandr Lukašenkakin etsii keinoja lisätä maan yhteyksiä EU:hun.


Jopa Venäjän ja Georgian konfliktin vaikutukset olivat ristiriitaiset: Moskovan päätös tunnustaa Abhasian ja Etelä-Ossetian itsenäisyys ei saanut tukea muilta mailta, ei edes Kiinalta. Tällaista reaktiota tuskin voisi odottaa, kun supervalta tekee merkittävän siirron.


Näistä tosiasioista huolimatta Venäjän järjestelmän peruspilarien rapautuminen ei – eräiden analyytikoiden toiveajattelusta huolimatta – merkitse Venäjän vapautumista taloudellisesti ja poliittisesti, ei ainakaan vielä.


Venäjän hallinnolla voi olla aiempaa vähemmän rahaa, mutta lähes 300 miljardin euron kulta- ja valuuttavarannot takaavat riittävästi resursseja puuttua polttavimpiin ongelmiin. Sosiaalietuudet nielevät joka tapauksessa paljon vähemmän rahaa kuin venäläisyritysten ulkomaanvelkojen maksaminen.


Maan tila ei päädy kokonaisuudessaan kansan tietoon niin kauan kuin viestinten toimintaa valvotaan. Melkoinen määrä moskovalaisia tuntuu uskovan, että Neuvostoliitto romahti juuri uudistusten aloittamisen takia ja erityisesti siksi, että opposition annettiin vahvistua ja arvostella viranomaisia.


Muutos edellyttäisi, että Venäjän johto myöntäisi tehneensä virheitä ja hukanneensa historiallisen tilaisuuden kehittää maata ja integroida se aiempaa tiiviimmin kansainväliseen järjestelmään.


Tätä taustaa vasten olisi loogista, että Venäjä ei ryhtyisi toteuttamaan muutoksia nyt vaan odottaisi öljyn hinnan uutta nousua. Hinta on jo nyt kaksi kertaa niin suuri kuin se oli alimmillaan joitakin kuukausia sitten.


Moskovan päätös lopettaa jäsenyysneuvottelut Maailman kauppajärjestön WTO:n kanssa ja lykätä siten jäsenyyttä kauas tulevaisuuteen on vakava varoitus, olivatpa viralliset perustelut mitkä hyvänsä.


Talouskriisi haastaa Putinin luoman järjestelmän, mutta se ei ole toistaiseksi tehnyt uudistuksista ainoaa vaihtoehtoa. Järjestelmä saattaa selvitä nykyisistä ongelmista kolhuitta, ja Putin voi lähteä ehdokkaaksi vuoden 2012 presidentinvaaleihin, kuten hän äskettäin antoi ymmärtää. Näin hän saisi mahdollisuuden itse lakkauttaa kahden vahvan johtajan järjestelmän.


Tässä tapauksessa Venäjästä voi tulla entistä haluttomampi ja kyvyttömämpi uudistumaan. Näin se kylväisi ongelmien siemeniä sekä omassa että naapurimaissaan.