Sudanin jakaminen parantaisi Yhdysvaltojen mahdollisuutta saada Etelä-Sudanin öljyvarat hallintaansa.
Afrikan valtioita on harvoin ryhdytty jakamaan niin, etteivät suurvallat olisi antaneet ainakin hiljaista hyväksyntäänsä.
Etelä-Sudanin itsenäistyminen liittyy Sudanin vuosikymmeniä jatkuneeseen sisällissotaan. Tapahtumien kulkuun vaikuttavat kuitenkin myös Yhdysvaltojen ja kansainvälisen yhteisön edut. Niiden vuoksi tilanne Etelä-Sudanissa saattaa myös olla hallinnassa oletettua paremmin. Kansanäänestystä seuraavien 6–12 kuukauden aikana ratkeaa, voimistuuko väkivalta alueella.
Etelä-Sudan on kooltaan paljon suurempi kuin Suomi. Sen alueella on noin 80 prosenttia koko Sudanin öljystä. Tämän öljyn ainoa reitti maailmanmarkkinoille kulkee Pohjois-Sudanin kautta.
Sudanilaisen öljyn suurin ostaja on Kiina, jolla on alueella mittavia projekteja. Sudanin merkitystä lisää se, että lähialueet ovat kokonaisuudessaan hyvin epävakaita, kuten Somalian ja Kongon tilanne osoittavat.
Sudan on ollut kooltaan Afrikan suurin valtio. Sen hajoaminen nyt kahteen mutta myöhemmin ehkä useampaankin osaan on esimerkki afrikkalaisen valtiojärjestelmän syvästä kriisistä.
Monien muiden valtioiden tapaan Sudan on epäonnistunut kansallisen, ihmisiä laajasti yhdistävän identiteetin synnyttämisessä. Sen sijaan maan politiikkaa hallitsevat paikalliset sidokset. Etelä-Sudanin eri ryhmiä yhdistää niiden kokema syrjäytyminen. Se ei kuitenkaan yksin voi toimia uuden valtion kokoavana moottorina.
Kansanäänestyksen aiheuttaman euforian jälkeen Etelä-Sudania odottavat mahdollisesti sisäiset ristiriidat, jotka voivat lamauttaa uuden valtion. Etelä-Sudanista syntyy helposti hauras ja sisäisesti levoton valtio, joka kamppailee pohjoisnaapurinsa kanssa öljyvarojen hallinnasta.
On selvää, että Sudanin tapahtumien kehitystä ohjaavat suurvaltojen, etenkin Yhdysvaltojen, intressit. Yhdysvallat lisäsi vuonna 1993 Sudanin terrorismia tukevien valtioiden listalle. Sudan tuki monia islamistisia liikkeitä, vastusti Yhdysvaltojen väliintuloa Somaliassa ja oli läheisessä suhteessa Iraniin. Tämä muodostaa tärkeän taustan, kun tarkastellaan Sudanin jakamisen merkitystä Yhdysvaltojen turvallisuusstrategiassa.
Yhdysvallat on panostanut paljon Etelä-Sudanin kansanäänestykseen ja mahdolliseen itsenäistymiseen. Se on tarjonnut Sudanin presidentille Omar al-Bashirille porkkanaa, jotta tämä antaisi maan eteläosan irtautua ilman räikeää väkivaltaa. Kansainvälinen rikostuomioistuin on antanut al-Bashirista pidätysmääräyksen, mutta hän on saanut Yhdysvalloilta epäsuoraa tukea.
Yhdysvaltain hallinto on todennäköisesti luvannut al-Bashirille tien ulos kansainvälisestä eristyksestä. Sudanin hallinnolle maan eteläosan itsenäistyminen aiheuttaa paljon päänvaivaa. Sudanin armeija tuskin on innoissaan luonnonvarojen ja alueiden menetyksistä. Oppositio pitää al-Bashiria valtion hajottajana ja vaatii maan pitämistä koossa. Itsenäistymisprosessi saattaa lopulta kärjistyä kiistoihin Abyein runsasöljyisen alueen asemasta.
Kriisin kärjistymisen varalta Yhdysvallat on neuvotellut ahkerasti Sudanin naapurimaiden – erityisesti tärkeiden liittolaistensa – kanssa. Jos Sudanin tilanne kärjistyy, Yhdysvallat voi joutua turvautumaan keppipolitiikkaan esimerkiksi kiristämällä sanktioita tai tukemalla sotilaallista väliintuloa.
Sudanin konfliktin kärjistyminen saattaa helposti aiheuttaa levottomuuksia naapurimaissa, kuten Ugandassa. Jos Pohjois-Sudan yrittää väkivalloin estää maan hajoamisen tai öljyvarojen menetyksen, ympäröivät valtiot tulevat todennäköisesti väliin.
Yhdysvalloille suotuisin tilanne olisi se, että Etelä-Sudan itsenäistyisi rauhanomaisesti. Pohjoisen palkitseminen saattaisi vetää sen pois Yhdysvaltojen avoimien vastustajien joukosta.
Yhden kriisin ratkaisu saattaisi mahdollistaa sen, että kansainvälinen yhteisö voisi keskittyä paremmin Darfurin kriisiin. Öljyvaroiltaan rikkaasta Etelä-Sudanista Yhdysvallat saisi uuden alueellisen liittolaisen. Pohjois-Sudanin sopeutuminen tähän kehityskulkuun on kuitenkin epävarmaa. Saattaa olla, että uskonnollisesti ja kulttuurisesti entistä yhtenäisemmästä Pohjois-Sudanista tulee nykyistä jyrkemmän linjan valtio.
Itsenäistymistä koskevia kansanäänestyksiä on tapana kuvata vapautus- ja edistyskertomuksina. Ne nähdään spontaaneina kansanvallan spektaakkeleina.
Valtioiden pilkkomiset ovat kuitenkin usein väkivaltaisia prosesseja. Myös syntyvät pienvaltiot ovat usein ristiriitaisia ja alttiita tukemaan toistensa sisäisiä levottomuuksia ja kapinaliikkeitä.
Yhdysvaltojen strategiset intressit ovat Sudanin tilannetta ohjaava taustatekijä. Islamilainen radikalismi, öljy ja Sudanin sidokset alueen muihin kriiseihin tekevät Sudanista Yhdysvalloille tärkeän.
Ulkopuoliset suurvallat pystyvät vaikuttamaan Afrikan kriiseihin, koska afrikkalaiset valtiot ovat hauraita. Afrikassa ei juuri ole vahvoja kansallisvaltioita vaan heikkoja, epäyhtenäisiä maita, joiden ohjaaminen on ulkopuolisille vauraille ja sotilaallisesti vahvoille valtioille helppoa.
Yhdysvalloille Sudanin tilanne on riskialtis: jos Sudanissa ajaudutaan kansanmurhan asteelle, syytökset tilanteesta ja vaateet väliintulosta saattavat kohdistua Yhdysvaltoihin. Presidentti Barack Obama saisi oman Ruandansa.
Toisaalta Sudanin pilkkominen mahdollistaa Yhdysvalloille alueen politiikan ja öljyvarojen paremman hallinnan.