Yhdysvaltojen maailmanvalta laskussa

Kaleva
Raimo Väyrynen

Mark Twainia mukaillen voi sanoa, että tiedot Yhdysvaltojen kuolemasta maailmanvaltana ovat liioiteltuja. Mutta onko niissä sittenkin perää? Ongelma ei ole uusi. Kun viimeisen vuosisadan verran on puhuttu Yhdysvalloista uutena maailmanvaltana – ja Alexis de Tocqueville ennakoi jo 1800-luvun alkupuolella Yhdysvaltojen ja Venäjän olevan seuraavat suurvallat – niin ääni kellossa muuttui 1970-luvulla ensimmäisen öljykriisin jälkeen.


Yhdysvaltojen ”ruostevyöhykkeen” perinteinen raskas teollisuus menetti kansainvälisen kilpailukykynsä ja Nixonin kaudella se joutui luopumaan ehdottomasta johtovallastaan kansainvälisessä finanssipolitiikassa.


Keskustelu Yhdysvaltojen laskevasta valtakaaresta velloi pitkin 1970-lukua ja pitkälle 1980-lukua. Hieman jälkijättöisesti tämä keskustelu kulminoitui Paul Kennedyn massiiviseen kirjaan suurvaltojen noususta ja laskusta ”The Rise and Fall of Great Powers” (1987).  Siinä Kennedy ennakoi Yhdysvaltojen noudattavan Hollannin, Englannin ja muiden imperiumien laskevaa vaikutusvaltaa. Kennedyä on aiheellisesti moitittu siitä, että hän ei nähnyt Neuvostoliiton kokevan saman laskun paljon nopeammin ja jyrkemmin.


Kennedyn kirjan ilmestyessä mieliala oli kuitenkin kääntynyt. Vuonna 1984 alkaneen toisen presidenttikautensa alussa Ronald Reagan ilmoitti, että Yhdysvalloissa koittaa uusi aamu – ja kansa uskoi tähän ”suureen kommunikoijaan” ensimmäisen kauden syvien talousongelmien jälkeen. Reaganin kaudella Yhdysvaltojen liittovaltion budjetin ja vaihtotaseen vaje kasvoivat ennennäkemättömiin mittoihin, mutta hänen aurinkoinen ja suurpiirteinen persoonansa työnsi epäilevät tuomakset taka-alalle.


George Bush vanhemman kausi jatkoi Reaganin kauden epäonnistunutta talouspolitiikkaa, mutta sai kruunuunsa jalokiven Neuvostoliiton hajoamisesta. Ulkopolitiikassa Bill Clinton jatkoi useimmissa suhteissa Bushin hallinnon politiikkaa, mutta palasi talouspolitiikassa oikeastaan republikaanien perinteiselle tiukan budjettipolitiikan linjalle. Clintonin talous- ja sosiaalipolitiikka oli konservatiivista.


Clintonin ensimmäisen kauden alussa käytiin kova kädenvääntö kahden Robertin – Reich ja Rubin – välillä siitä, pitäisikö alijäämäisessä budjettitilanteessa panostaa uudistuksiin vaiko budjetin tasapainottamiseen. Jälkimmäisellä kannalla ollut Rubin voitti, mutta nyt hän Barack Obaman keskeisenä talousneuvontajana ja uuden valtiovarainministeri Timothy Geitnerin mentorina näyttää olevan suuren elvytyspaketin kannalla ja siihen sisältyy sosiaalisia uudistuksia.


Clintonin kahdella presidenttikaudella Yhdysvaltojen budjetti tasapainotettiin ja maan ulkopoliittinen vaikutusvalta säilytettiin. En muista Yhdysvalloissa tuolloin asuneena juuri kenenkään puhuneen 1990-luvulla Yhdysvalloista laskevana maailmanvaltana. Vaikka Kiinan kasvu oli silloin täydessä vauhdissa, niin Yhdysvallat menestyi taloudellisesti hyvin verrattuna Euroopan unioniin ja erityisesti Japaniin, joka sortui vuosikymmenen mittaiseen deflaatioon.


Bush nuoremman kaudella talous on näihin päiviin saakka kasvanut kohtuullisesti, mutta ulkopolitiikka on epäonnistunut lähes täysin. Luvattu sotilaallinen ja poliittinen voitto Irakissa on kutistunut torjuntavoitoksi ja Afganistanissa taliban on nostanut voimakkaasti päätään. Obaman hallinto on ilmoittanut lisäävänsä amerikkalaisjoukkoja maassa ja odottaa eurooppalaisilta liittolaisiltaan lisäpanostusta myös riskialttiissa etelässä.


Vaikka Bushin hallinto on toisella kaudellaan pyrkinyt solmimaan uudelleen ensimmäisellä kaudella katkenneita yhteistyösiteitä liittolaisiin, niin tulokset ovat olleet laihanlaisia. Ainakin vuoden ajan on miltei kaikkialla maailmassa odotettu uutta ja erityisesti demokraattisen puolueen hallintoa. Epävarmuutta on ollut eniten siitä, onko uusi presidentti Barack Obama vaiko Hillary Clinton. Nyt näyttää siltä, että Yhdysvallat on saamassa kaksi yhden hinnalla eli Clintonin Obaman hallinnon ulkoministeriksi.


Amerikkalaisessa keskustelussa Yhdysvaltojen kansainvälisen vaikutuksen laskua koskeva teema on jälleen esillä. Kennedyn sijasta dramaattisena persoonana esiintyy toinen englantilainen amerikkalaiseen huippuyliopistoon muuttanut historian professori, tässä tapauksessa Niall Ferguson, jonka  kirja The Colossus (2004) vertaa amerikkalaisen imperiumin laskua brittiläisen imperiumiin hämärään. Amerikkalaisessa tutkimuskirjallisuudessa on ollut myös taipumusta hakea vertailukohtia Rooman ja Yhdysvaltojen maailmanvallan kohtaloiden kanssa.


Kaikesta päätellen Yhdysvaltojen vaikutusvalta on laskussa: sen talous on pahassa kriisissä ja sen maine maailmalla alamaissa. Nyt Obaman hallinnolta odotetaan ihmettä: sen suunnitteilla olevan massiivisen elvytyspaketin toivotaan kääntävän talouden uuteen nousuun ja uuden yhteistyöhakuisemman ulkopolitiikan ylittävän vanhat kiistakysymykset.  Tämän messiaan odotuksen rinnalla on toinenkin näkökulma.


Yhdysvallat on Bushin kaudella hoitanut talouttaan ja politiikkaansa äärimmäisen huonosti. Ison talon isäntä voi toki käyttäytyä huonosti, jos ymmärtää lopettaa ajoissa. Tämä puhallustesti on nyt edessä. Yhdysvallat on edelleen kiistatta maailman johtava taloudellinen ja sotilaallinen, vaikka ei enää välttämättä poliittinen valtakeskus. Amerikkalainen markkinatalous on osoittanut kykynsä uusiutua ja se saattaa tapahtua finanssi- ja talouskriisissä uudelleen. Kaiken kaikkiaan Yhdysvalloilla on edelleen mahdollisuus säilyttää ykkösasemansa kansainvälisessä taloudessa ja politiikassa, jos se ymmärtää harjoittaa viisasta ja pragmaattista politiikkaa.