Nykyisin oletetaan varsin yleisesti, että uskonto väistyy vähitellen politiikasta ja siitä tulee osa ihmisten yksityistä kokemusmaailmaa. Yhdysvalloissa suunta on ollut toinen.
Yhdysvaltain politiikka on maan perustamisesta lähtien liittynyt läheisesti kristillisyyteen. Kiinnostavan näkökulman tähän tarjoaa yhdysvaltalainen teologi Reinhold Niebuhr (1892–1971), jota muun muassa Barack Obama on pitänyt oppi-isänään. Niebuhr varoitti uskomasta myyttiin Yhdysvaltojen paremmuudesta. Hän näki tällaisen ajattelun maalle ominaisena, vaarallisena piirteenä: vallasta seuraa helposti hybris, joka tuhoaa vallan.
Niebuhrin mukaan näkemys Yhdysvaltojen hyveellisyydestä juontui kristillisestä valitun kansakunnan myytistä. Se on ollut keskeisessä roolissa, kun maa on hakenut ulkopolitiikalleen hyväksyntää.
Yksi seuraus tämän myytin hyödyntämisestä on, että maailman katsotaan jakautuneen kahtia hyveellisiin ja paheellisiin kansoihin. Politiikan keskeiseksi arvoksi on noussut kyky havaita pahuutta ja sen voimia. Valitun kansakunnan myytti tukee sellaista poliittista johtajuutta, joka perustuu oman hyveellisyyden ja muiden paheellisuuden korostamiseen.
Myytin mukainen ”messiaaninen” presidentti pyrkii osoittamaan, että hänellä on vahva oikeamielisyyden periaate, jota hän noudattaa näyttäessään kansakunnalle suuntaa. Hänelle on ominaista pitää politiikan yksittäisiä asiakysymyksiä periaatteellisina kysymyksinä.
Tällaiselle ”moosesmaiselle” johtajuudelle on Yhdysvalloissa vahvat perinteet, jotka eivät liity pelkästään oikeiston nousuun 1980-luvulla. Esimerkiksi Martin Luther King korosti 1960-luvun kansalaisoikeustaistelussa vahvaa näkemystään oikeudenmukaisemmasta tulevaisuudesta. Presidentti John F. Kennedy ammensi niin ikään samoista teemoista.
Yhdysvaltojen presidenttiä on usein verrattu uskonnolliseen johtajaan, joka saarnaa kansalleen oikeasta tiestä ja kansallisesta totuudesta. Myös George W. Bushin presidenttiys perustui kansakunnan johdattajan ihanteeseen. Sille oli leimallista uuskonservatiivinen näkemys hyvästä ja pahasta, joiden taistelua historian katsottiin ilmentävän.
Al Qaidaa ja ”pahan akselia” pidettiin Bushin aikana olemukseltaan pahoina. Niiden rinnalla Yhdysvallat nähtiin hyvyyden sanansaattajana, joka oli aina taistellut pahuuden eri muotoja – fasismia, kommunismia ja terrorismia – vastaan. Yhdysvaltojen virheitä, kuten maan sotilaiden harjoittamaa kidutusta Abu Ghraibin vankilassa Irakissa, ei pidetty merkkeinä pahuudesta vaan yksittäisinä ja anteeksiannettavina hairahduksina muuten oikeamielisessä politiikassa.
Niebuhr havaitsi Yhdysvaltojen historiassa myös uskomuksen, joka pohjautuu messiasmyytille vastakkaiseen syntiilankeemusmyyttiin. Sen mukaan Yhdysvallat on kykenevä sekä pahaan että hyvään ja poliittisen johtajan tulisi keskittyä ylettömän vallantahdon kahlitsemiseen.
Hyvä presidentti ei siis olekaan omaa vahvaa visiotaan korostava moosesmainen johtaja vaan ihminen, joka sovittaa pragmaattisesti yhteen eri näkökulmia.
Pragmaattinen presidentti muistuttaa kansalaisia Yhdysvaltojen menneistä virheistä ja pyrkii korostamaan harkintaa ja välttämään liian rajuja politiikan muutoksia. Hän muistuttaa maan demokratian perimmäisestä moniarvoisuudesta. Sen juuret ovat maan syntyajoissa, joilloin korostettiin uskonnonvapautta.
Barack Obama on tietoisesti korostanut johtajuudessaan messiaanisia piirteitä, mutta hän tarjoaa esimerkin myös käytännöllisestä realistista, joka pyrkii varjelemaan moniarvoista keskustelutilaa.
Kristillisyyden vaikutus näkyy myös yhdysvaltalaisten tavassa juonellistaa maailmantapahtumia. Maan media suosii poikkeuksellisia ja odottamattomia tapahtumia. Poikkeuksellisuuden ja äkillisyyden vastineet kristillisessä mytologiassa ovat jumalallinen ilmestys ja ihme.
Joillakin Yhdysvaltalaisilla poliittisilla johtajilla on taipumus korostaa maan elävän jatkuvassa poikkeustilassa, jonka he näkevät erityisenä osana jumalallista ilmestystä. Poikkeustila mahdollistaa aikaisempien totuttujen lainalaisuuksien ohittamisen ja uusien Yhdysvaltoja tukevien sääntöjen voimaan saattamisen.
Syyskuun 11. päivä tarjoaa tästä hyvän esimerkin. Se, mikä ennen oli normaalia, jätettiin äkillisesti taakse, ja ”uusi normaali” alkoi määrittää maailmanpolitiikkaa.
Esimerkiksi äkillinen käänne Libyassa viime keväänä muutti Pohjois-Afrikan tilannetta Yhdysvaltojen hyveellisyyttä korostavaan suuntaan. Länsimaiden näyttävä interventio ”oikean asian” puolesta Libyassa näyttää pyyhkineen muistista diktatuurien tukemisen. Yhdysvallat nähdään taas hyvyyden esitaistelijana, eikä aikaisemmille erheille anneta maan toimia arvioitaessa merkittävää roolia.
Ratkaisevia hetkiä, jolloin Yhdysvaltoja johdattavan ”kaitselmuksen” nähdään puuttuvan tapahtumien kulkuun, leimaa ihmeen kaltaisuus. Äkillisiin tapahtumiin tempaudutaan mukaan, koska niiden ajatellaan sisältävän ikään kuin jumalallisen viestin.
Ajassa luetaan odottamattomia merkkejä hyvyydestä ja pahuudesta, ja niiden kuvitellaan enteilevän tulevaa. Keskeisen tulkitsijan roolin saa helposti presidentti, joka mukautuu messiaanisen johtajan ihanteeseen. Rajut tapahtumat synnyttävät yhteiskunnallista tilausta tällaiselle johtajuudelle.
Kristillinen muotokieli ja myytit eivät ole tyypillisiä vain yhdysvaltalaiselle politiikalle, vaan ne ovat osa länsimaiden yhteistä perintöä. Tämä tekee amerikkalaisesta politiikasta helposti lähestyttävää Euroopassa. Samalla se kasvattaa kuilua lännen ja muun maailman välillä.