Raimo Väyrynen
Turun Sanomat
Naton eurooppalaistuminen vaikuttanee Suomen turvallispoliittiseen keskusteluun
Ranskan päätös palata Naton sotilaalliseen komentojärjestelmään, josta presidentti Charles de Gaulle veti sen pois vuonna 1966, on merkittävä ratkaisu, mutta enemmänkin poliittiselta kuin sotilaalliselta kannalta. Tosin 800 ranskalaisupseeria palaa Naton komentopaikoille. Ranskalainen saa johdettavakseen Yhdysvaltojen maaperällä Norfolkissa, Virginian osavaltiossa, sijaitsevan Naton komentojärjestelmän muutoskeskuksen (Allied Command Transformation). Sen tehtävänä on uudistaa Naton ja Yhdysvaltojen asevoimien yhteistyötä tehokkuuden lisäämiseksi.
Sinänsä Ranskan paluu Naton komentojärjestelmään ei muuta olennaisesti operatiivista totuutta. Ranskalla on jo nyt Naton komennossa Afganistanissa lähes 3 000 sotilasta ja niiden määrää on viime aikoina lisätty.
Ranska on ollut aktiivinen myös useissa Afrikan kriisinhallintaoperaatioissa, tosin ennen kaikkea EU:n lipun alla. Monissa niistä Ranskalla on ollut oma koloniaalinen perinteensä, joka on tuonut operaatioihin poliittista sivumakua. Varsinkin Ruandan kansanmurhassa vuonna 1994 Ranskan katsotaan hutuja tukiessaan yleisesti olleen osasyyllinen 800 000 ihmisen tappamiseen.
Eurooppalainen vaihtoehto
Ranskan irtautuminen Naton komentojärjestelmästä perustui aikanaan ajatukseen, että Euroopan tulee luoda oma itsenäinen puolustuskapasiteetti vastapainoksi Yhdysvaltojen Naton kautta harjoittamalle vaikutukselle.
Ranskan vuonna 1964 tekemä ydinkoe ja sen varaan rakennettu ydinasevoima, force de frappe, antoi tiettyä uskottavuutta tälle eurooppalaiselle vaihtoehdolle. Ranskan ydinasekapasiteettiin, maan sotilaalliseen erityislaatuun ja ulkopolitiikan omavoimaisuuteen perustuva ajattelu on luonnehtinut sen toimintaa pitkään. Kaikki Ranskan viimeaikaiset presidentit Francois Mitterrandista Jacques Chiraciin ovat kannattaneet Ranskan erillislinjaa Atlantin liiton puitteissa.
Nyt presidentti Nicholas Sarkozy on ilmoittanut Ranskan palaavan Naton yhteiseen sotilaalliseen komentojärjestelmään. Kyseessä on poliittinen liike: pyrkimys hakea Ranskalle poliittista ja ennen kaikkea strategista vaikutusvaltaa toista tietä.
Sarkozy on ymmärtänyt sen, että Ranskan ydinasepelote ei ole enää keskeinen vaikuttava tekijä eurooppalaisessa turvallisuusyhteisössä. Venäjä hakee edelleen suurvalta-asemaa, mutta sen politiikkaan ei voida edes marginaalisesti vaikuttaa Ranskan ydinaseilla. Ranskan ja Englannin poliittisesti tehokkaan ydinasepelotteen aika on ohi.
Uudelleenarvio sekä USA:ssa että Ranskassa
Ranskan on perinteisesti pyrkinyt vahvistamaan eurooppalaista puolustuskapasiteettia, joka on riippumatonta Yhdysvalloista. Tässä suhteessa se on joutunut toimimaan vaikeassa tilanteessa, koska Saksa ei voi historiallisista syistä nostaa liikaa päätään ja Englanti taas ei halua loukata Yhdysvaltoja maiden historiallis-kulttuurisen erityissuhteen vuoksi.
Eräänlaista historiallista kompromissia edusti Englannin ja Ranskan vuonna 1999 tekemä St. Malon sopimus, jonka pohjalta ryhdyttiin kehittämään nykyisin vahvistuvaa Euroopan turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa (ESDP). Sen konkreettisiin saavutuksiin kuuluvat valmiusasemassa olevat taisteluyksiköt sekä EU:n osallistuminen kymmenkuntaan kriisinhallintaoperaatioon.
Sen sijaan Ranskan pyrkimykset luoda EU:lle oma sotilaallinen komentojärjestelmä Brysselin lähistölle ei ole saanut vastakaikua muilta jäsenmailta siitäkään huolimatta, että vuonna 2003 Saksa, Belgia ja Luxemburg yhtyivät tähän vaatimukseen. Yhdysvallat on perinteisesti suhtautunut hyvin nihkeästi tällaisiin pyrkimyksiin. Se on katsonut EU:n omien sotilaallisten järjestelmien merkitsevän päällekkäisyyttä Naton kanssa sekä transatlanttisen turvallisuussuhteen heikkenemistä.
Nyt sekä Ranskassa että Yhdysvalloissa on tehty turvallisuuspoliittinen uudelleenarvio. Washingtonissa on ymmärretty, että sotilaallisten voimavarojen sitominen Afganistaniin ja Irakiin sekä sotilaallisten jännityksen lientyminen Euroopassa ovat jo johtaneet amerikkalaisten joukkojen vähentämiseen maanosassa.
Ranska ajaa etujaan myös Naton kautta
Toisaalta lännen sotilaallista voimaa ei haluta supistaa liikaa, joten Naton eurooppalaisilta jäseniltä täytyy vaatia lisäpanostuksia puolustukseen. Useimmat Euroopan maat eivät ole olleet valmiita vastaamaan tähän vaatimukseen, vaan ne ovat pikemminkin halunneet vahvistaa EU:n kapasiteettia, vaikka siitä ei suunnitellakaan varsinaista sotilasliittoa.
Ranska on perinteisesti korostanut eurooppalaisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan merkitystä, jossa EU:n ja Naton välille on vedetty selvä raja. Tultuaan presidentiksi vuonna 2007 Nicolas Sarkozy alkoi kuitenkin murentaa tätä tabua ymmärtäessään, että Ranska voi pyrkiä ajamaan etujaan myös Naton kautta, mikä tietysti edellytti sen palaamista liiton täysimittaiseksi jäseneksi.
Tätä ratkaisua on helpottanut myös Irakin tilanteen rauhoittuminen ja sitä koskevien kiistojen painuminen taka-alalle. Ranskan eurooppalainen painotus tämän vuosikymmenen alkupuolella johtui nimenmaan sen voimakkaasta Irakin-sodan kritiikistä, johon presidentti Chirac sai tukea liittokansleri Gerhard Schröderiltä.
Ranskan sisällä kovaa kritiikkiä
Naton piirissä Sarkozyn tulossa oleva virallinen ilmoitus palaamisesta Naton sotilaalliseen komentojärjestelmään on otettu vastaan hyvin myönteisesti. Sen katsotaan lisäävän eurooppalaisten sananvaltaa Natossa ja samalla parantavan mahdollisuuksia edistää transatlanttista yhteistyötä Yhdysvaltain presidentti Barack Obaman hallinnon kanssa.
Tätä yhteistyötä tarvitaan sekä suhteiden hoitamisessa Venäjään, Afganistanin kriisin ratkaisemisessa että talouskriisin hallinnassa. Myönteiseen suhtautumiseen vaikuttaa myös se, että EU:n ja Naton välisen yhteistyön tiivistämistä vastustava Turkki menettää nyt tässä asiassa oikeastaan ainoan liittolaisensa eli Ranskan.
Ranskan sisällä Sarkozyn linjaus on kuitenkin herättänyt voimakasta kritiikkiä. Maan oikeiston gaullistisiivelle palaaminen Naton sotilaalliseen toimintaan merkitsee sen lopettaneen ikonin, Charles de Gaullen, perinteen halventamista
Oppositiossa oleva ja hajanainen vasemmisto katsoo hieman samaan tapaan Nato-ratkaisun merkitsevän Ranskan itsenäisen ulko- ja puolustuspolitiikan vaarantamista. On väitetty, että Naton täysimittaisena jäsenenä Ranska ei olisi pystynyt vastustamaan Irakin sotaa.
Tämä epäpyhä oppositioiden allianssi ei ole sinänsä uutta: suunnilleen sama koalitio kaatoi vuonna 1954 kansalliskokouksessa Euroopan puolustusvoimien perustamiseen tähdänneen hankkeen.
Sarkozy on vastannut tähän arvosteluun sanomalla, että palaamalla Naton komentojärjestelmään Ranska ei luovu mistään omastaan, vaan säilyttää ydinaseensa ja oikeuden päättää itsenäisesti niiden käytöstä.
Kun lisäksi päätökset Natossa tehdään yksimielisesti, niin Ranskan ei tarvitse osallistua tai tukea hankkeita, joita se pitää omien etujensa vastaisena. Sarkozy on kuitenkin pitämässä päänsä tässä asiassa, sillä hän näkee Ranskan ratkaisun muuttavan myös Natoa.
Ei ole liioiteltua olettaa, että uudessa tilanteessa Natosta tulee eurooppalaisempi ja maanosaa koskevia turvallisuuspoliittisia ratkaisuja tehdään aikaisempaa enemmän Natossa ja sen yhteistyössä Euroopan unionin kanssa. Tällä kehityskululla tulee oletettavasti vaikutuksia myös Suomen sisäiseen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun.