Raimo Väyrynen
Lapin Kansa
Talouden elvyttäminen ei ole helppoa varsinkaan Yhdysvaltojen kaltaisessa laajassa ja heterogeenisessa maassa, jossa ei voida mielekkäästi soveltaa niin sanottua täsmäelvytystä.
Vastaukset kansainväliseen finanssi- ja talouskriisiin ovat pääasiassa olleet kolmenlaisia: pankkien vakaus ja rahoituskyky on haluttu taata julkisella rahoituksella, korkotasoa on laskettu ja elvytyspaketteja on laadittu. Vastaukset talouskriisiin ovat kaikissa keskeisissä maissa olleet samankaltaisia, vaikka esimerkiksi Saksaa on moitittu EU:n piirissä liian vaatimattomasta elvytyspaketista.
Yhteisinä piirteinä kansallisissa reaktioissa ovat olleet myös kansainvälisen yhteistyön korostaminen sekä vaatimus suurista elvytyspaketeista. Kun nykyisen kriisin maailmanlaajuinen luonne ja syvyys havaittiin syksyn aikana, niin päättäjät alkoivat vaatia nopeita ja laajamittaisia toimia sen keston lyhentämiseksi ja kielteisten vaikutusten rajoittamiseksi.
Tällainen reaktio on ollut paikallaan sikäli, että aikaisemmat talouskriisit osoittavat tarpeen toimia nopeasti. Laajamittaisen elvytyksen vaatimus on ollut niin voimakas, että kriittisiä ääniä ei ole juuri kuulunut. Vaikka konservatiivit tavallisesti arvostelevat valtion puuttumista vapaiden markkinoiden toimintaan, niin harva uskoo tällä hetkellä niiden kykyyn palata itsesäätelyllä tasapainoon (ainakaan ilman suuria kustannuksia yksityisille ja yrityksille).
Pikemminkin konservatiivit ovat keskittyneet vartioimaan sitä, ettei finanssimarkkinoiden säätelyssä mentäisi liian pitkälle. Suursijoittaja Georg Soros on viime aikoina ansioitunut vapaiden markkinoiden kriitikkona. Hän on korostanut ns. refleksiivisessä teoriassaan, kuinka huonosti säädellyillä markkinoilla on taipumusta ampua yli tuhoisin seurauksin kuten nyt on tapahtunut monien maiden rahoitusmarkkinoilla.
Yhdysvallat on maailman suurimpana taloutena kansainvälisessä elvytyksessä keskeisessä asemassa. Vaikka niin EU-mailla kuin Kiinallakin on merkitystä kriisiä ratkaistaessa, niin ilman Yhdysvaltoja se ei onnistu. Yhdysvaltojen keskuspankki ja valtiovarainministeriö ovatkin syksyn aikana ahkeroineet eräiden suurten luottolaitosten pelastamisessa valtion haltuun ja niiden omistusjärjestelyissä. Rahaa on poltettu yhteensä yli 1000 miljardia dollaria. Keskuspankin ohjauskorkoa on myös laskettu lähelle nollaa. Näillä toimenpiteillä finanssi- ja talouskriisiä on onnistuttu rajoittamaan pahimmalta, mutta sen ratkeaminen ei ole vieläkään näköpiirissä.
Siksi Yhdysvaltojen elvytyspakettiin, jonka yhtenä osana ovat sangen tiukkaehtoiset julkiset lainat maan autoteollisuudelle, on kiinnitetty erityistä huomiota. Maassa vallitsee melkoinen yksimielisyys siitä, että paketin on oltava kooltaan tuntuva ja se on saatava aikaan pikaisesti. Presidentti George W. Bushin hallinnon ollessa käytännössä poissa pelistä Barack Obaman uutena presidenttinä odotetaan allekirjoittavan elvytyslain pian, jopa ehkä virkaanastujaispäivänään.
Obaman onkin yleisen luottamuksen palauttamiseksi toimittava nopeasti. Elvytyspaketin kooksi arvioidaan noin 750 miljardia dollaria, joka on pari prosenttia Yhdysvaltojen bruttokansantuotteesta. Kyse on tuntuvasta summasta, joka kasvattaa edelleen liittovaltion velkaa ja lisää siten tulevien sukupolvien maksutaakkaa. Toisaalta voidaan sanoa, että ellei kriisin syvenemistä voida pian pysäyttää, niin tämä taakka tulee olemaan vielä suurempi.
Vaalikampanjassaan Obama lupasi panostaa muun muassa julkiseen terveydenhuoltoon, käsiin murenevien liikenneväylien parantamiseen sekä vaihtoehtoisten energiamuotojen kehittämiseen. Syksyn aikana on Obaman lähipiirissä hylätty se ajatus, että taloudellinen kriisi estäisi uudistuspolitiikan toteuttamisen luvatulla tavalla. Pikemminkin on päädytty siihen, että uudistuksista ja niiden rahoituksesta tulee tehdä yhdessä elvytyspolitiikan ydin.
Talouden elvyttäminen ei ole helppoa varsinkaan Yhdysvaltojen kaltaisessa laajassa ja heterogeenisessa maassa, jossa ei voida mielekkäästi soveltaa niin sanottua täsmäelvytystä. Investoinneilla infrastruktuuriin, terveydenhuoltoon ja uusiin energialähteisiin on se ongelma, että vaikka ne luovat työpaikkoja niin niiden taloudelliset kerrannaisvaikutukset näkyvät suhteellisen hitaasti. Ne eivät toisin sanoen täytä nopean elvytyksen vaatimusta.
Veroalennuksien ei uskota menevän riittävästi uuteen kulutukseen, vaan sukanvarteen.
Toinen suuri ongelma koskee amerikkalaisen päätöksen epärationaalista luonnetta. Kun liittovaltion ja osavaltioiden kongressit jakavat rahaa, niin erilaiset lehmänkaupat johtavat epäjohdonmukaisiin ja jopa järjettömiin lopputuloksiin.
Hyvän esimerkin tästä tarjoaa amerikkalaiskaupunkien pormestareiden äskeinen 800-sivuinen raportti, missä heillä oli ehdottaa 11 000 elvytysprojektia, niiden joukossa koirapuistojen rakentaminen.
Suuren elvytyspaketin onnistumisen ja uskottavuuden kannalta onkin tärkeää, että siitä karsitaan pois siltarumpupolitiikka ja suoranainen korruptio. Obaman hallinnolle olisi myös huonoa mainosta, jos elvytys sisällöltään ja toteuttamistavaltaan noudattaisi vanhaa politiikkaa.
Toimiiko elvytys talouskriisissä?