Går Putin och Medvedev skilda vägar?

Puolitoista vuotta sitten Vladimir Putin luopui Venäjän perustuslain mukaisesti presidentin tehtävistä ja järjesti paikalle silloisen pääministeri Dmitri Medvedevin.

Putin itse siirtyi pääministeriksi, joka on muodollisesti presidentin alainen. Vallitsevan käsityksen mukaan Putin on kuitenkin pitänyt maan ohjakset käsissään ja pannut Medvedevin apupojan asemaan. Yhtenä merkkinä tästä on pidetty sitä, että suuri osa Kremlin henkilökuntaa on peritty Putinilta.

Medvedevin presidenttikausi päättyy vuonna 2012, jolloin perustuslaki sallii taas Putinin valinnan korkeimpaan virkaan. Hän on aika selkeästi antanut ymmärtää näin tekevänsä, mutta vastaavia merkkejä on antamassa myös Medvedev.

Ovatko nyt näiden kahden pietarilaisen tiet eroamassa? Haluaako Medeved olla myös käytännössä Venäjän ykkösjohtaja?

Ilmiselvästi Mevedev on kartoittamassa itselleen uutta, riippumatonta linjaa. Hän on pitänyt ainakin kaksi merkittävää puhetta, jossa hän on suominut Venäjän talouden ja yhteiskunnan tilaa. Maalla on alhaisen tuottavuuden omaava ”primitiivitalous”, joka ei kykene kilpailemaan maailmalla, eikä tuottamaan innovaatioita. Taantuvia yrityksiä suojellaan aivan liikaa tuontitulleilla. Hallinto ja oikeuslaitos ovat korruptoituneita, mediassa varsinkin televisio on liikaa hallituksesta riippuvainen ja kansalaisihmiskunnan asemaa pitäisi vahvistaa.

Jo aikaisemmin presidentti on todennut, että vaalijärjestelmää täytyy uudistaa, sillä nyt ehdokkaaksi pääsy ja valituksi tuloa on liian korkean kynnyksen takana (vaalikynnys on nyt 7 prosenttia äänistä). Kaiken kukkuraksi Medvedev on rohjennut arvostella Stalinin diktatuuria, minkä sanomista monet pitävät pyhäinhäväistyksenä. Viime vuonna mielipidetiedustelussa venäläiset valitsivat Stalinin maan historian kolmanneksi tärkeimmäksi henkilöksi.

Tässä kohtaa kyynikko voi sanoa, että on Venäjällä on ennenkin pidetty kauniita puheita, mutta tulokset ovat antaneet odottaa itseään. Totta onkin, että Medvedevin käytännön saavutukset ovat olleet vaatimattomia. Merkittävää kuitenkin on, että hänen esittämänsä arvostelu koskettaa väistämättä Putinia, sillä hänen hallituksensa on vastuussa monista esille otetuista kysymyksistä. Se on tunnetusti ottanut suojelukseensa monia vararikon partaalla horjuvia yrityksiä.

Hyvin mahdollista on myös se, että Medvedevin mitta on tullut täyteen. Hän saattaa aidostikin haluta taloudellisia ja sosiaalisia uudistuksia, mutta Putin ja hallitus ovat niiden esteenä. Venäjällä puhutaan ”vallan vertikaalista” ja Medvedev saattaa hyvinkin haluta oman valtapilarinsa, eikä jäädä toistuvasti Putinin jalkoihin. Tähän yhteyteen sopivat ne tiedot, että osa Kremlin henkilökuntaa on kyllästynyt soittamaan toista viulua ja haluaa isännälleen, presidentille, enemmän sananvaltaa.

Tästä huolimatta Venäjälle on turha ennakoida näkyvää valtataistelua. Jos kuitenkin sekä Medvedev että Putin haluavat presidentiksi, ja lisäksi uuden lain mukaiselle kuuden vuoden kaudelle, niin jonkinlainen jako kahteen on väistämätön.

Kun vaaleissa voi äänestää vain yhtä ehdokasta, niin kansalaisten ja poliittisten taustavaikuttajien on vähitellen ruvettava ottamaan kantaa ehdokkaiden välillä. Tällä hetkellä Putinin tulisi aivan ilmeisesti valituksi, mutta parin vuoden kuluttua tilanne saattaa olla toinen.

Tällainen kehitys laajentaisi Venäjällä poliittista tilaa ja edistäisi demokraattista valintaa. Toisaalta ulkovaltojen kannalta tilanne muuttuisi epävarmemmaksi, sillä aina ei voi tietää kumman ”vallan vertikaalin” kanssa asioista on sovittava. Jo nyt Medvedeviä näyttää rasittavan se, että Putin on ottanut kantaa ulkopoliittisiin kysymyksiin – kuten Iranin vastaiset pakotteet ja Maailman kauppajärjestön (WTO) jäsenyys – jotka kuuluvat pikemminkin presidentin toimivaltaan. Kova työ Medvedevillä tulee kuitenkin olemaan, jos lähtee kädenvääntöön Putinin kanssa ja haluaa kisan myös voittaa.