Helsinki oli työkalu Euroopalle

Valtiotieteen tohtori, suurlähettiläs Markku Reimaa osallistui parin vuosikymmenen ajan Etyk-prosessiin. Silti Kekkosen katiskassa, joksi verkkoaidan ympäröimää Finlandia-taloa kutsuttiin huippukokouksen aikaan kesällä 1975, on vain vähän suoranaisia henkilökohtaisia muistelmia.

Pikemmin kyseessä on asiakirjoihin ja haastatteluihin pohjautuvasta katsauksesta, johon omat kokemukset antavat sävynsä.

Reimaan katsaus kattaa ajan Etyk-idean alkuvaiheista eurooppalaisen järjestyksen suuren murroksen alkuun 1980-luvun lopussa. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi oli yksi tämän historiallisen murroksen taustavoimia, mutta samalla se itse muuttui konferenssista järjestöksi (Etyj), jonka jäsenmaiden ulkoministerit nyt kokoontuvan Suomen puheenjohtajavuoden päättyessä Helsingissä.

Itse asiassa Etyj on hyvin erilainen organisaatio kuin edeltäjänsä. Jatkuvuudesta niiden välillä on vaikea puhua.

Reimaan teos on perusteellinen ja takertuu välillä liikaakin yksityiskohtiin. Se osoittaa selvästi, kuinka Etyk lähti liikkeelle todellisesta tarpeesta vakiinnuttaa turvallisuutta ja yhteistyötä Euroopassa.

Kyse ei kuitenkaan ollut omavoimaisesta ja johdonmukaisesta prosessista, vaikka Suomi erityisesti ponnisteli sen jatkuvuuden puolesta. Poliittiset olosuhteet keskeisissä jäsenmaissa ja niiden vaikutukset ulkopolitiikkaan, erityisesti suurvaltasuhteisiin, määräsivät pitkälle etenemisen suunnan ja vauhdin.

Reimaa muistuttaa, kuinka liennytyksen keskeinen sisältö määräytyi Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton yhteispelistä, jossa Etyk oli pikemminkin sopeutujan kuin tienraivaajan roolissa. Itse asiassa Yhdysvallat ei varsinkaan Henry Kissingerin kaudella antanut Etykille kovin keskeistä asemaa.

Erityisesti ihmisoikeuspolitiikka joutui reaalipolitiikan varjoon, ja sen korostaminen jäi usein eräiden EEC-maiden, kuten Hollannin ja Tanskan vastuulle. Näin kävi siihen saakka, kun Yhdysvalloissa tuli vuonna 1976 valtaan Jimmy Carterin hallitus, ja senaatti lujitti ihmisoikeusteemalla otettaan Etyk-politiikassa.

Neuvostoliitto halusi nopeasti Etyk- huippukokouksen ja joutui sen vuoksi tekemään inhimillisellä ulottuvuudella enemmän myönnytyksiä kuin mitä alun perin oli aikonutkaan. Myönnytyksistä luovuttiin kuitenkin 1980-luvun alussa, jolloin Moskovan ulkopolitiikka muuttui muutenkin jäykemmäksi ja hyökkäävämmäksi.

Uusi käänne tapahtui saman vuosikymmenen lopulla, kun Mihail Gorbatshovin avoimuuspolitiikka johti uusiin avauksiin: Moskovassa jopa järjestettiin Etykin inhimillistä ulottuvuutta käsittelevä konferenssi.

On liioittelevaa väittää, että Etyk olisi luonut uuden “kokonaisen ja vapaan” poliittisen järjestyksen Eurooppaan. Sen järjestämien neuvottelujen ja kokousten sarjalla oli kuitenkin vaikutuksensa. Se laajensi kansainvälisen politiikan legitiimiä aluetta erityisesti ihmisoikeuksien ja vapaan tiedonvälityksen suuntaan sekä loi uusia menettelytapoja.

Niistä kannattaa mainita erityisesti sotilaalliset luottamusta lisäävät toimet, joihin kuuluivat muun muassa suurten sotaharjoitusten ennalta ilmoittaminen sekä niiden avaaminen ulkomaisille tarkkailijoille.

Etykin huippukokous 1975 ja siihen johtanut neuvotteluprosessi on nähty Suomen ja Urho Kekkosen ulkopolitiikan mestarinäytteenä. Tosin tässä on erotettava toisistaan presidentin prosessille antama johto ja tuki sekä toisaalta virkamieskunnan taitava toiminta erityisesti Etykin Dipolin ja Geneven vaiheissa.

Yksittäisistä neuvottelijoista Reimaan tarinan kiistattomaksi sankariksi nousee ministeri Jaakko Iloniemi, joka on myös ollut auliisti kirjoittajan käytettävissä tietolähteenä ja mentorina. Iloniemi uskalsi vastustaa jopa Kekkosen ohjeita, jos katsoi niiden heikentävän Suomen toiminnan uskottavuutta Genevessä.

Epäilemättä Etyk-prosessi palveli Suomen etuja lisäämällä vakautta ja turvallisuutta Euroopassa. Se antoi myös uutta liikkumavaraa ulkopolitiikassa, koska Etyk-prosessin eteneminen oli myös Neuvostoliiton intressissä.

Suomea käytettiin jopa Moskovan ja Washingtonin yhteispelin välikappaleena silloin, kun tarvittiin kolmatta osapuolta viemään eteenpäin niiden keskenään sopimia asioita.

Etyk-prosessin poliittinen innovaatio oli puolueettomista ja sitoutumattomista maista muodostunut N+N-ryhmä. Vaikka ryhmä ei ollut yhtenäinen, sillä oli Etyk-prosessin eri vaiheissa huomattavaa välineellistä merkitystä.

Suomelle tämä ryhmä loi myös mahdollisuuksia korostaa liikaa elämöimättä omaa toimintakykyään ja puolueettomuuspolitiikkaansa. Helsinki näyttäytyi hyödyllisenä toimijana eurooppalaisessa politiikassa.

Etyk-prosessi ei tietenkään eliminoinut monia kansainvälisen politiikan realiteetteja: asevarustelu sai monta kertaa uutta vauhtia ja sotilaallista voimaa käytettiin tai sillä uhattiin.

Moskovan taholta osoitettiin 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla useissa yhteyksissä, että Etykin asiakirjat eivät muuttaneet olennaisesti yya-sopimukseen perustuvia suhteita Suomeen. Palvelukset Euroopan turvallisuudelle oli syytä nähdä Neuvostoliiton rauhanpolitiikan heijastumana.

Reimaa näkee perustellustikin Etyk-prosessin yhtenä keskeisenä tavoitteena Suomen ulkopoliittisen liikkumatilan laventamisen ja länsisuhteiden aktivoimisen. Tämänhetkisen poliittisen Zeitgeistin mukaisesti hän korostaa sitä, että sosiaalidemokraattiset ulkopolitiikan tekijät olivat kuitenkin tämän kehityksen jarruna ja ottivat liikaa huomioon neuvostonäkemyksiä.

Ainakin yhtä hyvin perustein voidaan sanoa, että kyseessä oli reaalipolitiikka, jolla oli laaja tuki maan poliittisessa johdossa.

Tuloksiltaan sinänsä vakuuttava virallinen Etyk-politiikka poiki myös outoja ulkopoliittisia aloitteita.

Niihin voidaan lukea vuosina 1979-80 Suomen lanseeraama Euroopan aseidenriisuntaohjelma, jolla ei ollut minkäänlaisia realistisia toteutumismahdollisuuksia.

Etyk-politiikalla oli myös sivumotiivinsa.