Humanitärt arbete i kris

Islamistiterroristit hyökkäsivät maaliskuussa kristillisen World Vision -avustusjärjestön toimipisteeseen Pakistanissa. Iskussa kuoli järjestön kuusi pakistanilaista työntekijää, joiden tehtävänä oli maanjäristyksen tuhoaman köyhän alueen elinolojen parantaminen. Tahallinen isku humanitaarista järjestöä kohtaan ei ollut ensimmäinen laatuaan Pakistanissa kuten ei muuallakaan maailman kriisialueilla.

Nykyisin kriisialueilla ja sotatilanteissa hyökkäyksen kohteena on yhä useammin aseistamaton ja puolueeton avustustyöntekijä. Vuonna 2008 maailmassa kuoli 122 avustustyöntekijää. Uhriluku on suurempi kuin samana vuonna kuolleiden YK:n rauhanturvaajien.

Järjenvastaisilta tuntuvien ja sellaisina usein lännessä uutisoitujen iskujen takana on monipolvinen sodankäynnin ja humanitaarisen työn muutos.

”Terrorisminvastaisen sodan” ajan maailmanpolitiikka ja uudet ratkaisut arvaamattomien turvallisuusuhkien hallitsemiseksi ovat luoneet ympäristön, jossa avustusjärjestöjen vaikeudet ovat olleet ennustettavissa. Hyökkäämisessä on myös oma pelottava logiikkansa iskujen tekijöiden näkökulmasta.

Islamistien mukaan avustusjärjestöt, jotka ovat taustaltaan länsimaisia, tuovat heidän maaperälleen islamin oppien vastaisia vaikutteita ja tapoja. Läntinen humanitarismi vieläpä kumpuaa monesti kristinuskosta.

Lisäksi avustusjärjestöjen palveluksessa toimii ääriliikkeiden periaatteiden vastaisesti usein naisia. Järjestöjen nähdään muutenkin heikentävän paikallisten uskonnollisten ryhmien arvovaltaa ja voimaa.

Syyt siihen, että avustusjärjestöjen työntekijät joutuvat terroristien maalitauluksi, löytyvät nykyisen sodankäynnin, uudenlaisten kriisien, vastakkainasettelujen ja globaalin voimapolitiikan logiikasta.

Nykyinen humanitaarisilla syillä perusteltu lännen harjoittama sota, joka on levinnyt Afganistanista myös Pakistanin alueelle, sekoittaa toimintatavoissaan avustustoiminnan ja sodankäynnin. Länsimaiset sotilaat taistelevat tappavin asein alueella, jossa he samaan aikaan rakentavat kouluja ja rokottavat lapsia.

Myös suora yhteistyö ja koordinaatio avustusjärjestöjen sekä sotilaallisten toimijoiden välillä on viime vuosina lisääntynyt. Yhä useampi järjestö työskentelee kriisialueilla läntisen sotakoneiston siipien suojassa.

Tämä kehitys on johtanut humanitaarisen tilan kaventumiseen sekä siihen, että kriisialueiden terrori-iskuja tehtailevat osapuolet eivät pidä varsinaisista sotatoimista syrjässä pysyviä järjestöjä puolueettomina toimijoina vaan vihollisen edustajina.

Väite, että terroristit eivät erottaisi avustustoimijoita sotilaista ja aseellisista rauhanturvaajista, ei ole uskottava. Kuten World Visionia vastaan tehdyssä hyökkäyksessä vaikuttaa käyneen, joskus iskut halutaan tietoisesti kohdistaa avustustyöntekijöihin.

Selitykseksi järjettömiltä vaikuttaviin tekoihin voi nähdä sen, että terrorisminvastaisen sodan ja väkivallan kierteen pitkittyessä tilanne on kärjistynyt ja toimijoiden kenttä on alkanut – osittain konfliktin molempien osapuolten silmissä – näyttäytyä mustavalkoisena: olet joko meidän puolellamme tai meitä vastaan.

Terroristit eivät välitä siitä, ettei avustustyöntekijöillä ole aseita, vaan pitävät näitä tunkeilijoina ja oman maailmankuvansa vastaisina toimijoina.

Lisäksi avustusjärjestöjä vastaan hyökkääminen tarjoaa terroristijärjestöille taktisia etuja. Hyökkäykset hajottavat lännen rivejä: ne vähentävät uskoa humanitaarisen työn toimivuuteen, saavat operaation tuntumaan entistä mahdottomammalta ja rapauttavat taistelutahtoa kotirintamalla.

Terrorismin tarkoituksena on levittää pelkoa. Hyökkäykset ajavat länsimaiset toimijat maasta ja vapauttavat siten enemmän tilaa islamistien toiminnalle. Järjestöjen perääntyessä ääriryhmät vahvistavat asemiaan ja niiden voimavaroja vapautuu ”oikeita” sotilaita vastaan käytyyn kamppailuun.

Humanitaarinen toiminta sekoittuu nykyisessä sodankäynnin logiikassa lännen valtapoliittisiin pyrkimyksiin. Islamistit katsovat, että hädänalaisia auttavat järjestöt edustavat länsimaisia käsityksiä demokratiasta, hallinnosta ja ihmisoikeuksista.

Järjestöt ovat perinteisesti perustelleet ja mahdollistaneet toimintansa kriisien keskellä puolueettomuudellaan. Avustustyön valjastaminen osaksi sotilastoimintaa on asettanut tämän periaatteen kyseenalaiseksi.

Hädänalaisten auttamisen kannalta hälyttävintä on se, että avuntarpeeseen toimintansa perustanut humanitaarinen työ ei näytä enää mahtuvan pehmentäväksi tekijäksi nykyisten kriisien osapuolten väliin. Jotta humanitaariset järjestöt voisivat varmistaa toimintamahdollisuutensa nykytilanteessa, niiden on pystyttävä vakuuttamaan kriisialueiden väestö epäpoliittisuudestaan.

Kun kaikkein heikoimpien pyyteetön auttaminen sekoittuu politiikkaan, humanitaarisen työn perusteet ja mahdollisuudet rapautuvat. Väistämättömänä seurauksena on inhimillisen kärsimyksen lisääntyminen maailman kipeimmillä kriisialueilla.