Saksan vaaleissa ei ole käyty kunnon poliittista keskustelua

Saksan liittopäivävaaleihin on aikaa vain muutama päivä, mutta moni ihmettelee, onko vaalikampanjointi edes alkanut. Joidenkin alueellisten kannatuskyselyjen kiivasta arvostelua lukuun ottamatta kampanjointi on ollut vaisua kuten Saksaa hallitsevan suuren koalition politiikka koko viimeisten neljän vuoden ajan.

Osittain syy lankeaa kristillisdemokraattisen puolueen CDU:n liittokanslerille Angela Merkelille, joka nauttii suurta suosiota äänestäjien keskuudessa. Hän on päättänyt voittaa vaalit puhtaasti omalla persoonallaan.

Merkel on kieltäytynyt hyökkäämästä kilpailijoitaan vastaan, eikä hän ole ryhtynyt väittelyyn mistään merkittävästä poliittisesta kysymyksestä. Merkelin tärkeimmältä vastustajalta, sosiaalidemokraattisen puolueen SPD:n Frank-Walter Steinmeierilta, on siten puuttunut selkeä kohde iskuilleen, ja hänen hyökkäyksensä ovat alkaneet kuulostaa entistä häilyvämmiltä.

Yleisön kiinnostus onkin valitettavasti kohdistunut sivuseikkoihin: liittokanslerin tuhlailuun yksityisjuhlien järjestelyissä, SPD:n ministerin virka-autolla tekemään lomamatkaan ja CDU:n pääministerin muukalaisvihamielisiin kommentteihin. Listaa voisi jatkaa pitkään.

Todellisuudessa Saksalla on edessään yhä enemmän vakavia ongelmia sekä kotimaassa että ulkomailla. Rahoituskriisin jatkuminen, kasvava työttömyys, paisuva valtionvelka, väestön vanheneminen sekä Afganistanin paheneva tilanne ovat joitakin esimerkkejä niistä haasteista, jotka seuraavan hallituksen on ratkaistava.

Se, ettei tärkeistä kysymyksistä käydä lainkaan vakavaa keskustelua, on haitaksi Saksalle ja koko Euroopalle. Molemmat tarvitsisivat kipeästi uusia ideoita ja johtajuutta, jotta ne voisivat selvitä politiikan ja talouden kriiseistä. Vaalikampanjoiden taso saa kuitenkin epäilemään, ettei Saksan seuraavalta hallitukselta voi odottaa kumpaakaan.

Vakavan poliittisen keskustelun puute ei toki ole yksin Merkelin vika. Pikemminkin se kertoo siitä, että Saksan poliittinen kenttä kaventuu jatkuvasti.

Tilanne on paradoksaalinen. Maan puoluejärjestelmä on suuren koalition neljänä hallitusvuotena pirstoutunut entisestään, kun moni äänestäjä on hylännyt pääpuolueet, jotka liehittelevät koko kansaa, ja siirtynyt kannattamaan niiden pienempiä kilpailijoita. Samaan aikaan puolueiden linja on yhtenäistynyt.

Tähän on kaksi syytä: äänestäjien kyllästyminen uudistuksiin ja suuren koalition sisäisen dynamiikan kieroutuneisuus.

Hallituksen epäsuositut taloudelliset ja yhteiskunnalliset uudistukset ovat johtaneet yhdessä kansainvälisen talouskriisin kanssa tilanteeseen, jossa ihmiset turhautuvat ja päättäjiin kohdistuu paineita peruuttaa osa aiemmista uudistuksista.

Suuren koalition sisäistä dynamiikkaa kuvaa se, että CDU ja SPD ovat kumpikin yrittäneet nokittaa toisensa vastatessaan kansalaisten vaatimuksiin. Tästä on seurannut se, että ne eivät ole kyenneet toteuttamaan rakenteellisia muutoksia ja että niiden puolueohjelmat ovat alkaneet muistuttaa toisiaan.

On epätodennäköistä, että liittopäivävaalit toisivat ratkaisun lukkiutuneeseen tilanteeseen. Merkelin henkilökohtainen suosio takaa hänelle uuden kanslerikauden lähes varmasti. Epäselvää sen sijaan on, keitä tulee hallituskumppaneiksi.

Vaihtoehtoja on useita, mutta kaksi todennäköisintä ovat CDU:n ja liberaalipuolue FDP:n keskustaoikeistolainen koalitio tai CDU:n ja SPD:n muodostaman suuren koalition uusi kausi. CDU:n, FDP:n ja vihreiden kolmen puolueen koalitio ei ole kovin todennäköinen, sillä vihreiden nykyjohto haraa sitä vastaan.

CDU ja FDP voivat saavuttaa vaaleissa niukan enemmistön. Ei ole kuitenkaan varmaa, omaksuisivatko puolueet yhdessä aidon uudistusten linjan, joka johtaisi maan ulos kurimuksesta.

CDU ei enää aja talousuudistuksia yhtä palavasti kuin ennen. Se ei ole kovin yllättävää, jos otetaan huomioon, että yhä suurempi osa sen äänestäjistä on työttömiä ja eläkeläisiä.

Paljon riippuu siitä, onko Merkelillä kykyä ja halua ajaa epäsuosittu poliittinen linja läpi oman puolueväkensä parissa. Kanslerin vakiintuneesta taipumuksesta konsensuspolitiikkaan voisi päätellä, että niin ei välttämättä käy.

Pääpuolueiden toinen peräkkäinen koalitiohallitus merkitsisi yksinkertaisesti sitä, että nykytilanne jatkuu. Harva kuitenkaan uskoo, että koalitio kestäisi pitkään.

Osa arvostelijoista spekuloi jo sillä, että SPD yrittäisi kampittaa Merkelin kahden vuoden päästä liittoutumalla vasemmiston kanssa. Kannattaa silti muistaa, että moni ei uskonut nykyisenkään suuren koalition pysyvän vallassa koko kautta.

Kaiken kaikkiaan liittopäivävaalit eivät tuottane paljonkaan yllätyksiä. Vaaliasetelma ei valitettavasti tarjoa todellisia vaihtoehtoja.

Vuosi sitten Yhdysvaltojen presidenttiehdokkaan Barack Obaman lupaus aidosta muutoksesta synnytti innostuksen aallon koko Euroopassa. Saksan vaaleissa tällaista viestiä ei Euroopalle ole luvassa.