Kiina vietti joulun alla taloudellisen uudistuspolitiikan 30-vuotisjuhlaa. Uudistukset ovat tuottaneet mainioita tuloksia: kansantulo henkeä kohti on moninkertaistunut ja köyhien määrä on vähentynyt ainakin 300 miljoonalla. Toisaalta taloudellinen eriarvoisuus on kasvanut voimakkaasti sekä alueiden että yhteiskuntaryhmien välillä. Korruptio kalvaa yhteiskunnan moraalista perustaa. Ympäristön tila on surkea ja se huononee jatkuvasti.
Silti Kiinan talousuudistukset ovat kaiken kaikkiaan olleet ennennäkemätön menestystarina. Tästä syystä luulisi, että niiden vuosipäivää olisi vietetty iloisissa ja riehakkaissa merkeissä. Lisäsyyn juhlintaan on antanut onnistuneesti järjestetyt Pekingin kesäolympialaiset. Huolimatta poliittisesta kontrollista Kiina on paljon vapaampi maa kuin talousuudistusten alkuaikoina.
Kuitenkin mieliala juhlapuheissa oli aika synkkä. Syynä tähän oli nopeasti ja voimakkaasti päälle kaatunut maailmanlaajuinen talouskriisi. Tunnettu taloustieteilijä Noriel Roubini toteaa, että taloudellisen ”pakkolaskun riskit ovat lisääntyneet merkittävästi Kiinassa”. Kaikki on tietysti suhteellista, sillä tähänastisissa ennusteissa on arvioitu talouskasvun laskevan tulevana vuonna 11 prosentista 8 prosenttiin. Ongelman keskiössä on kuitenkin kysymys siitä, onko tämäkin ennuste liian optimistinen.
Kiinan kärjistyvät ongelmat palautuvat talousuudistusten luonteeseen. Nopea kasvu on saavutettu tekemällä Kiinasta maailman teollinen työpaja, joka tuottaa edelleen suhteellisen edullisia ja laadukkaita tuotteita maailmanmarkkinoille – vaikka välillä tuotteet ovatkin myrkyllisiä. Nopeasta talouskasvusta huolimatta kotimaista kulutusta on hillitty, minkä vuoksi säästämisaste on poikkeuksellisen korkea 40 prosenttia.
Kiinan vientimenestys on merkinnyt maan valuuttavarannon lähes uskomatonta kasvua: se lähestyy tällä hetkellä 2 000 miljardia dollaria. Näitä rahoja on käytetty ennen kaikkea Yhdysvaltojen liittovaltion velkakirjojen ostamiseen. Tällä tavalla Kiina on pönkittänyt amerikkalaista vajetaloutta ja dollarin arvoa. Kollegani Matti Nojonen on arvioinut, että viimeisen kymmenen vuoden aikana jokainen kiinalainen on tällä tavalla rahoittanut amerikkalaisten kulutusjuhlaa 4 300 dollarilla, siis antanut amerikkalaisille kehitysapua.
Kun lamasta on tulossa maailmanlaajuinen, niin kysyntä, myös kiinalaisten tuotteiden kysyntä, maailmalla supistuu. Seurauksena on luonnollisesti, että Kiinan vientivetoinen talous alkaa yskiä. Kiinan päättäjät eivät voi kuitenkaan yksipuolisesti avata ulkomaisia markkinoita, vaan joutuvat pikemminkin pelkäämään protektionismin nousua. Kun keskuspankilla on rahaa holveissaan, niin ainoa mahdollisuus on ryhtyä elvyttämään kotimarkkinoita, kuten tehdään tällä hetkellä miltei kaikissa maissa.
Marraskuussa Kiinan hallitus hyväksyi massiivisen 600 miljardin dollarin elvytyspaketin, jonka arvioidaan nostavan talouskasvua kolmella prosenttiyksiköllä. Se korvaisi aika tarkkaan vastaavan viennin pienentymisestä johtuvan kasvun hidastumisen. Elvytyspaketin todellisia vaikutuksia talouden kehitykseen on kuitenkin mahdoton tietää. Paketin väitetään sisältävän jo aikaisemmin hyväksyttyjä hankkeita ja epäilemättä korruptio ja tehottomuus heikentävät osaltaan myönteisiä vaikutuksia.
Kun Kiinan talous tuskin missään tapauksessa syöksyy varsinaiseen lamaan, niin miksi päättäjät ovat sitten syvästi huolissaan. Syy on ilmeinen: pelätään poliittista kriisiä ja sen luomaa haastetta kommunistisen puolueen yksinvallalle. Virallistenkin arvioiden mukaan kansalaiset järjestävät vuosittain 80 000 protestia. Tähän saakka nämä ovat sijoittuneet pääasiassa maaaseudulle ja kohdistuneet paikallisten viranomaisten väärinkäytöksiin. Näihin protesteihin on pyritty vastaamaan muun muassa lisäämällä talonpoikien oikeutta valvoa maapalstojaan.
Nyt protestit ovat siirtymässä myös kaupunkeihin, joissa paraneva elintaso on pitänyt tähän saakka mielet tyytyväisinä. Teollisuusalueilla ja rakennuksilla työskentelevällä, ehkä 100 miljoonalla siirtotyöläisellä ei ole taas organisoitua poliittista voimaa. Uusi protestiaalto liittyy tehtaiden sulkemiseen ja siitä aiheutuvaan työttömyyteen. Yksistään vientiteollisuuden yhdessä ytimessä, Shenzhenissä, on kesän jälkeen 7 000 pientä ja keskisuurta yritystä sulkenut ovensa. Pankkeja on kehotettu rahoittamaan avokätisemmin vaikeuksissa olevia yrityksiä, mutta silti konkurssien uskotaan jatkuvan.
Kiinan historia on opettanut poliittiset päättäjät pelkäämään epävakaisuutta, joka johtaa valtakunnan hajoamiseen ja pahimmillaan sisällissotiin. Tämän kehityksen estämiseksi ainoa keino yksipuoluevaltiossa on poliittisen valvonnan tiukentaminen, mikä Kiinassa näkyykin selvästi esimerkiksi Tiibetin kurinalaistamisessa. Näyttää siltä, että Pekingin hallitus suhtautuu nykyään tiukemmin ulkomaisen tuen osoittamiseen Tiibetin itsenäistymispyrkimyksille kuin yhteisesiintymiseen Taiwanin kanssa.
Tästä yksi esimerkki on Kiinan vain viikon varoitusajalla tekemä huippukokouksen peruuttaminen Euroopan unionin kanssa, kun puheenjohtajamaan Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy oli tavannut Puolassa Dalai laman. Kiinan talouskasvun jatkuminen ja sen demokratian vahvistuminen ovat koko maailman kannalta tärkeitä asioita, mutta niissä esiintyviä vaikeuksia täytyy kohtuuden rajoissa myös ymmärtää.