On helppo todeta, että EU:n ulkopolitiikan tulisi tavoitella esimerkiksi rauhan ja vakauden edistämistä, mutta vaikeampaa on sopia oikean kokoisista suupaloista.
Euroopan unionin uudesta ulkosuhdehallinnosta päätettiin jo Lissabonin sopimuksessa, mutta sen syntymistä ovat hidastaneet neuvottelut yksityiskohdista.
Viime viikolla asiassa otettiin ratkaiseva askel eteenpäin, kun Euroopan parlamentin täysistunto antoi siunauksensa toimielinten väliselle kompromissille. Koneistoa voidaan nyt alkaa pystyttää toden teolla. Sen ennakoidaan olevan valmis joulukuussa, vuosi Lissabonin sopimuksen voimaantulon jälkeen.
Oikein toteutettuna uusi hallinto voi vähentää ajan mittaan syntyneitä, järkeä uhmaavia päällekkäisyyksiä niin EU:n omassa ulkosuhdekoneistossa kuin jäsenmaiden edustustoverkoissakin.
Yksi esimerkki on edustustokaruselli, jota nyt puretaan asteittain. Aikaisemmin samassa asemamaassa olevien EU-diplomaattien koordinaatiotapaamiset järjesti puheenjohtajamaan EU-edustusto. Koska puheenjohtajuus vaihtuu puolen vuoden välein, koordinaatiotapaamisten järjestäjäkin vaihtui puolivuosittain. Uudessa järjestelmässä EU-komission edustustot muuttuvat EU:n edustustoiksi, jotka vastedes järjestävät EU-diplomaattien tapaamiset. Samassa maassa olevien diplomaattien tapaamiset järjestää siis aina sama taho.
Myös EU:n edustus unionin ulkopuolisissa maissa selkeytyy, kun EU:n osoite niissä ei enää vaihdu kiertävän puheenjohtajuuden seurauksena.
On todennäköistä, että EU-maiden edustustot haluavat vastedes siirtää myös muita toimintojaan EU:n edustustoille. Suomen kaltaiset ketterät ja mukautumiskykyiset maat suhtautuvat näihin mahdollisuuksiin jo nyt ennakkoluulottomammin kuin monet suuret jäsenmaat. Pienelle maalle itseisarvoisia ovat toiminnot, eivät massiiviset kansalliset edustustot joka ikisessä maassa.
Vakavimmat ongelmat EU:n ulkopolitiikassa eivät kuitenkaan ole institutionaalisessa rakenteessa vaan ristiriitaisissa päämäärissä ja kunnian jakamisen vaikeudessa. Edellisestä esimerkiksi käy Irakin sota, joka jakoi unionia, jälkimmäisestä puolestaan Georgian ja Venäjän välille aikaansaatu tulitauko, josta sekä EU että silloisen puheenjohtajamaan Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy halusivat kunnian.
Uuden ulkosuhdehallinnon paras ansio olisikin, jos se saisi EU-maat sitoutumaan yhteisiin tavoitteisiin.
On helppo todeta, että EU:n ulkopolitiikan tulisi tavoitella ilmastonmuutoksen hillitsemistä, köyhyyden lievittämistä sekä rauhan ja vakauden edistämistä. Vaikeampaa on sopia oikean kokoisista suupaloista.
Minkälaista ulkopolitiikkaa unionin sitten tulisi harjoittaa? Viimeaikaiset viisumivapaussopimukset läntisen Balkanin maiden kanssa ovat esimerkki pragmaattisesta ja onnistuneesta politiikasta.
Viisumivapauden ehtona olivat muun muassa paremmat passit. Odotusten vastaisesti kehitys ehtoihin suostuneissa maissa on ollut nopeaa. Sopimuksia tarjoamalla EU on kannustanut kumppaneitaan myönteiseen keskinäiseen kilpailuun. Tätä on edesauttanut sekin, että EU on avoimesti esitellyt kumppaneidensa kehitystä suhteessa toisiinsa.
Seurauksena myös EU saa haluamansa: naapureita, joilla on toimivat rajavalvonta- ja passijärjestelmät. Samalla EU:n sopimuskumppaneiden hallinnot muuttuvat ammattimaisemmiksi ja vakaammiksi.
Viisumivapaussopimusten kaltainen asteittainen, läpinäkyvä ja kannustimiin perustuva politiikka on edistänyt unionin rauhanomaista laajentumista ja tehnyt EU:sta edelläkävijän alueellisen vakauden turvaamisessa.
Menettelytapa voisi toimia ulkopolitiikan teossa myös laajemmin, jos unionin tarjoamista kannustimista tehdään tarpeeksi houkuttelevia ja ne muotoillaan vastaanottajalle sopiviksi. EU-mailla on riittävästi resursseja kannustinten tarjoamiseen myös lähialueidensa ulkopuolella.
Ratkaisevaa onkin se, pääsevätkö EU-maat yhteisymmärrykseen ulkopolitiikan välitavoitteista. Rajallisten mutta näkyvien onnistumisten avulla EU-maat voivat ansaita muun maailman kunnioitusta ja samalla saada pontta yhtenäisen ja sitä kautta tehokkaamman ulkopolitiikan tekemiseen.