Juhannuksen alla kokoontunut Eurooppa-neuvosto sai agendalleen taas melkoisen määrän lähes kriisikysymyksiksi luokiteltavia asiakokonaisuuksia. Talouden taantuma ja ensi joulukuussa järjestettävä EU:n yhteistä kantaa vaativa Kööpenhaminan ilmastokonferenssi pitivät huolen siitä, etteivät Lissabonin sopimuksen ratifioimisprosessin kanssa kipuilevan Irlannin ongelmat näyttäneet ainakaan lähtökohtaisesti liian suurilta.
Turvatakuut Irlannille oli neuvotteluissa kuitenkin tavalla tai toisella muotoiltava ja saarivaltio saatava vakuuttuneeksi siitä, ettei sopimus vaaranna sen kolmea erityisen tärkeäksi kokemaa kansallista kysymystä: yrityksille myönteistä verotuspolitiikkaa, sotilaallista liittoutumattomuuspolitiikkaa tai ’oikeutta syntymään ja perheeseen’ eli vapaasti käännettynä abortin kieltävää lainsäädäntöä.
Irlannin pääministeri Brian Cowenin salkkuun oli siis kokouksen loppuun mennessä tulostettava takuulappu, jonka kanssa kotiin saattoi palata voittajan elkein. Sellainen sinne lopultakin sujautettiin, mutta mitä tapahtuu seuraavaksi ja kuinka merkityksellisiksi annettuja takuita voisi luonnehtia? Irlannin osalta neuvottelut päättyivät sikäli tyydyttävästi, että turvatakuut luvattiin puheenjohtajan päätelmissä liittää Lissabonin sopimukseen juridisesti sitovana pöytäkirjana, eikä huomattavasti tulkinnanvaraisempana julistuksena, mitä alun perin pelättiin.
Ratifiointiprosessin avainpelaajat
Globaalista finanssikriisistä huolimatta Irlannin Lissabonin sopimukseen kohdistamat huolenaiheet osoittautuivat Eurooppa-neuvostossa yllättäen varsin haastaviksi asiakysymyksiksi. EU-johdon ei ollut helppo edes kielellisesti muotoilla sellaista lisäpöytäkirjaa jossa vakuutettaisiin, ettei Lissabonin sopimus vaikuttaisi millään tavalla Irlannin kansalliseen lainsäädäntöön sen kolmen tärkeimmäksi nimeämän osa-alueen suhteen.
Pöytäkirjan sanamuodossa oli lisäksi käsiteltävä taitavasti kahta toisensa helposti poissulkevaa asiaa: sen tuli olla yhtäältä sellainen, että Irlanti voisi todella kokea saavuttaneensa sillä huomattavaa lisäarvoa edelliseen sopimusluonnokseen verrattuna, mutta samalla myös sellainen, ettei yksikään jäsenmaa kokisi päivitetyn sopimuksen vaativan uudelleen äänestyttämistä kansallisissa parlamenteissa saati erillisissä kansanäänestyksissä.
Ratifiointiprosessin suurin potentiaalinen häiriömuuttuja lienee tällä hetkellä Iso-Britannia, joka painii Irlannin ohella omien sisäpoliittisten ongelmiensa kanssa. Gordon Brownin työväenpuolue seisoo huteralla alustalla ja hallituksen henkiin jääminen on toistaiseksi epävarmaa. Mikäli David Cameron nousee konservatiiveineen valtaan, Lissabonin sopimus saatetaan viedä sielläkin kansanäänestykseen. Ottaen huomioon, että Britannian konservatiivit koostuvat pitkälti integraatiovastaisista euroskeptikoista, ei mahdollisen äänestyksen lopputuloksen arvaaminen ole vaikeaa.
Ison-Britannian lisäksi sopimuksen ratifiointi on kesken ja epävarmaa myös Tshekin tasavallassa, jossa presidentti Václav Klaus on luvannut allekirjoittaa paperin aikaisintaan sitten kun kaikki muut jäsenmaat ovat sen hyväksyneet.
Irlannin huoli käytännössä turhaa
Lievää ironiaa Irlannin nostaman metelin kuuluvuusalueella lisää se, etteivät Lissabonin sopimuslausekkeet olisi alun perinkään rajoittaneet sen itsemääräämisoikeutta yhdenkään pelkoa herättäneen kysymyksen suhteen. Sopimus ei olisi vaikuttanut millään tavoin Irlannin aborttilainsäädäntöön, eikä mikään sen artikloista olisi muuttanut miltään osalta EU:n verotuksellisen toimivallan laajuutta. Niin ikään sotilaallinen liittoutumattomuuspolitiikka – jota Suomikin EU:n täysivaltaisena ja Naton ulkopuolisena jäsenmaana harjoittaa – ansaitsee tulla oikein ymmärretyksi, sopimus kun ottaa huomioon ”tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteen”.
Siirtyminen yhteiseen puolustukseen vaatii joka tapauksessa Eurooppa-neuvoston yksimielisen päätöksen ja Irlannissa perustuslain mukaisen kansanäänestyksen, joten sillä olisi itse asiassa käytettävissään kaksinkertainen hätäjarru puolustus- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvien päätösten suhteen. Voidaankin ihmetellä mikä meni vikaan Irlannin hallituksen yrityksessä tulkita sopimusta sekä itselleen että kansalaisilleen ennen kesän 2008 kansanäänestystä?
Kampanjan haasteet ja kansanäänestysparadoksi
Irlantia vaaditaan nyt äänestämään Lissabonin sopimuksen hyväksymisestä toistamiseen positiivisen lopputuloksen saavuttamiseksi, eikä se ole tässä tilanteessa siis ensimmäistä kertaa. Edellisen kerran heidät laitettiin äänestämään uudestaan Nizzan sopimuksen ratifiointiprosessin aikana vuonna 2001, jolloin ensimmäinen äänestys oli niin ikään tuottanut negatiivisen tuloksen. Tämä tosiasia ei tyydytä demokratian oppeja fundamentaalisesti tulkitsevia.
Toisaalta Irlannin perustuslakiin kirjattu vaatimus kansanäänestyksen järjestämisestä EU:n perussopimuksia uudistettaessa on paradoksaalinen sekin. Yhtäältä sen voidaan ymmärtää lisäävän EU:n legitimiteettiä nimenomaan kansalaisten keskuudessa, mutta toisaalta voidaan myös ihmetellä minkälaista demokratiaa ilmentää se, että alle viiden miljoonan eurooppalaisen annetaan tavan takaa päättää siitä, mitä tapahtuu ja millä ehdoilla yhteistyö etenee lopun 500 miljoonan unionin kansalaisen kohdalla.
Jos lasketaan mukaan vielä se, että 42 prosenttia irlantilaisista tunnusti viime kansanäänestyksen jälkeen olleensa autuaan tietämätön koko sopimuksen sisällöstä tai äänestyksen luonteesta, ei järjestelmää voida pitää yksiselitteisesti demokratiaa lisäävänä.
Irlannin hallitus on vahvistanut, että toinen kansanäänestys järjestetään lokakuun toinen päivä. Mielenkiinto kohdistuu nyt joka tapauksessa siihen, mitä seuraavalta kolmelta kuukaudelta voidaan odottaa ja kuinka saarivaltio aikoo toiseen kansanäänestykseensä valmistautua. Entä minkälainen kampanja kansallisella tasolla tällä kertaa käydään ja kuinka sisäpoliittisen tilanteen tai yleisen EU-ilmapiirin voidaan olettaa poikkeavan vuoden takaisesta?
Sopimuksen läpimenon kannattajille hyvä uutinen on se, ettei EU-vastainen liikemies Declan Ganley aio europarlamenttivaaleissa hävittyään osallistua kampanjaan. Huonompi uutinen taas on se, ettei sopimusmyönteisen päähallituspuolue Fianna Fáilin kannatuslukemat ole tällä hetkellä korkealla puhumattakaan siitä, että itse irlantilaiskomissaari Charlie McCreevy – joka jo vuosi sitten tunnusti julkisesti, ettei ole lukenut koko Lissabonin sopimusta – saattaa parin viikon takaisista lausunnoistaan päätellen toimia tällä kertaa ei-kampanjan keulahahmona. Kukapa olisi osannut ennustaa, että yksi Lissabonin sopimuksen todennäköisimmistä puolestapuhujista toimisi tietoisesti itseään ja työnantajaansa vastaan?
Myönteinen ilmapiiri voimistuu
Huomionarvoista koko kuviossa on se, että Eurooppa-neuvoston puheenjohtajan päätelmiin kirjatuilla turvatakuilla voidaan vakuuttaa irlantilaiset ainoastaan siitä, ettei sopimuksella ole toimivaltaa heille tärkeisiin sisäpoliittisiin kysymyksiin. Turvatakuilla ei ole muutettu itse Lissabonin sopimusta tai sen soveltamisalaa. Ainoa selkeä muutos liittyy komissaarikysymykseen, joka Irlannin onnistui neuvotella, ei pelkästään itsensä, vaan myös muiden ja erityisesti pienten jäsenmaiden eduksi.
Mikäli kyllä-leirin voitonmahdollisuudet halutaan Irlannissa nyt siis – vaikkapa edes unionin yhteisen hyvän nimissä – maksimoida, olisi kevään 2008 kampanjan aikana vääristyneiksi osoittautuneet mielikuvat Lissabonin sopimuksen yhteydestä muun muassa eettisiin kysymyksiin tai yritysverotukseen äkkiä korjattava.
Mitkä seikat lopultakin saisivat irlantilaiset tällä kertaa äänestämään sopimuksen hyväksymisen puolesta? Vastaus on melko yksinkertainen. Koska lisäpöytäkirjalla ei muuteta Lissabonin sopimuksen sisältöä, eikä koko sopimus ole edelleenkään yhtään sen ymmärrettävämpi kuin viimeksi, komissaarikysymysten tai turvatakuiden ei periaatteessa voida olettaa vaikuttavan ratkaisevasti irlantilaisten kannanmuodostukseen.
Irlantilaisten kantaan vaikuttaa katastrofaalinen taloustilanne, josta selviämiseen yhdelläkään rivikansalaisella ei ole relevanttia ratkaisuehdotusta, sekä mielikuva EU:n positiivisesta roolista tämän kansallisen tragedian hoitamisessa. Koska Irlanti on yksi finanssikriisin eniten ravistelemista jäsenmaista, on EU-myönteisempi ilmapiiri hyvää vauhtia leviämässä, ja unionin uskotaan tuovan pidemmän aikavälin taloudellista ja poliittista turvaa.
Tulos tai ulos?
Toisaalta – mikäli yksittäinen EU-kansalainen tuntisi tässä vaiheessa pienintäkään tarvetta saivarteluun, hän voisi juuri nyt kysyä mikä Lissabonin sopimuksen lauseke takaa sen, että EU nostaa irlantilaiset talousahdingosta? Miksi sopimus näyttäisi siinä suhteessa nyt yhtään paremmalta kuin vuosi sitten ja pystyisikö kansallinen komissaari takaamaan kelttiläiselle tiikerille tarvittavan lisävarustuksen taloustaisteluun?
Oli niin tai näin, ainoastaan äänestämällä ’kyllä’ irlantilaiset voivat edes haaveilla säilyttävänsä oman komissaarin, saada heille nyt luvatut turvatakuut tai pysyä niiden pöytien ympärillä joissa päätökset – myös talouspoliittiset – tehdään. Lopuksi irlantilaisille vielä tiedoksi: unionista voi myös erota. Se tunnustetaan ensimmäistä kertaa Lissabonin sopimuksessa, eikä se maksa mitään.
Irlanti äänestää toistamiseen Lissabonin sopimuksesta